”Rukoile ja työtä tee, muu Luojalle jää,
ajallansa työsi kantaa saa hedelmää,
vaikka oma voimasi on vaatimaton,
vierelläsi voimallinen Jumala on.”
Tutusta riparien ja varhaisnuortenleirien ikihitistä Evankeliumista on soinut päässä tuo säkeistö, kun ollaan koluttu puskia (puskissa ollaan, kun ei ole enää edes mökkitien tapaista alla, määrittelen) sillä tosiaan työn hedelmiä saattaa nähdä usein kyseistä työpäivää myöhemmin, joskus vuosienkin päästä, ja täällä onkin tapana tehdä työtä rukoillen. Työviikko on ollut antoisa ja kiintoisa. Kaiken kaikkiaan menee hyvin, vain kaksi miinusta: flunssa (tosi tukkoinen olo, kurkkukipua, lämpö vähän iltaisin kohoilee, väsymys vetää päiväunille) verottaa voimia, varsinkin 30-40 asteen päivälämpötiloissa kulkiessa toisella tapaa kuin Suomen viileydessä flunssaisena ja toiseksi ilmeni ettei halpakoodi suomesta soitettaessa kännykästä kännykkään olekaan halpa, minuuttihinta puolen euron lähellä! (halvempia tapoja puhua etsiessä, namibiannumeron tekstarit ja meset ym kirjoittelut on halvimpia tähän asti keksityistä toimivista konsteista). Ainahan voi heittää, et puhutaan sit reilun kymmenen viikon päästä ei vaan, kekseliäisyyttä harjoitetaan yhä.
Olennaiseen, eli työviikkoon ja otsikon ja biisisiteerauksen jalanjäljille. Keskiviikkona aloitettiin varsin afrikkalaisesti, piti olla kirkossa kokous pyhäkoulunopettajien viikonloppukoulutuksesta, joka on kahden viikon päästä, kutsutuista viidestä opesta paikalle pääsi yksi, puolta tuntia sovittua aikaa vähintään myöhässä. No, mitäpä siinä hikeentymään siitä syystä (kun pukkaa sitä hikeä muutenkin) vaan ohjaajamme selosteli meille Kavangon kristillisen kasvatuksen ohjelman taustoja. Kokous saatiin läpi, meidän koulutusta mainostetaan ilmaisesti radiossakin! Sitten ohjaajaperheelle, ruokataukoa, tulevaisuuden suunnittelua ja esittelykierros ELCIN Nkurenkuru High Schoolin eli kirkon yläaste-lukion tonteilla. Tyttöjen asuntolassa oli kiinnostavinta käydä, suht siistiä (samaa tasoa kuin Nepalissa lastenkotini) ja noin kuusi tyttöä per huone ja kiva piha oli, joskin roskien poimimisessa on tässä maassa joka kohdassa runsaasti parantamisen varaa. Luokissakaan ei ollut roskiksia: syy, kaikki irtonainen lähtee kävelemään eli joku ns. lainaa ja unohtaa palauttaa, mutta eihän se Kavangolla väärin koeta olevan, vaikka suomalaisena ”varkaus” on ehkä ensimmäisiä mieleen juolahtavia sanoja. Tulevaisuuden suunnitteluun kuului seuraavanlaisia projekteja, joiden etenemistä varmasti ajan kanssa odotellaan: savimajassa yökyläily(ohjaajien kotiapulaisen homesteadissa mahdollisesti), Angolan puolelle rummunetsintäreissu (kämppis teettäisi sellaisen), amerikkalaisen Peace Corps -vapaaehtoisen kyläkehitystyöntekijän mukaan työpäiväksi kiertelemään, katolilaiseen kirkkoon ja naapurissamme sijaitsevaan klinikkaan tutustuminen. Täällä on noita kulttuuriseikkoja, kuten että jonkun pitää puolestasi puhua asioiden eteen (ja mä kun olisin niin omatoiminen aina välillä!) ja joihinkin asioihin tarvitaan tulkkeja monille kielille… Keskiviikkoiltana intoilimme työasioita vielä kotonakin: runkoa pyhäkoulukerroille, suomikerhoihin ohjelmaideoita, kansainväliseen viikon päästä alkavaan 2-5vuotiaiden taidekerhoon askarteluideoita…
Torstai alkoi elämäni ensimmäisellä pyhäkoululla, jossa olin vetäjänä: kaksi aikuista ja kaksi lasta, oli meidän kaikkien eka pyhäkoulu ja se oli aikas suloinen. Lapset tulivat jännittyneinä käsi kädessä kutsuttuina terassihuoneeseen, laitettiin yhdessä kuntoon alttaripöytää: risti, kynttilä ja lastenraamattu somasti aseteltuina, sitten soitimme kelloa ja sytytimme kynttilän jutellen kynttilän merkityksestä: se on rauhoittumisen ja rukouksen merkki. Sitten fiksusti suoraan pikku piplian kimppuun keskittymiskyvyn ollessa yhä olemassa. Saarnaksi juttelimme mitä eläimiä ihmiset hoitaa ja miten ja miten Jumala hoitaa ihmisiä. Aihe oli Hyvä Paimen. Sittenpä yritimme laulaa hieman ja eikun vauhdikkaasti loppurukoukseen, johon olimme fiksusti tehneet kuvat ja joka siksi sai riimeineen hyvän huomion osakseen. Kynttilä sammuksiin ja kirkkovesilasilliselle Jatkoimme suomikerhoilemalla, eli leikkipainotteisesti joskin Suomen syksy -teemaa esillä pitäen. Hoilotin Lehdet lentää- ja Karhu nukkuu- ja Pieni lintu, lintuseni -laulut moneen otteeseen, puhelimme mitä pupuille, oraville, sisiliskoille, karhuille ynnä muille syksyllä tapahtuu ja leikkasimme, väritimme ja kiinnitimme seinälle paperivaahteranlehtiä vanhempien iloiseksi yllätykseksi. Hupaisaa Namibian keväisessä helteessä, mutta lapsille tärkeää valmennusta loppuvuoden suomenlomaansa. Päivä jatkui ”harkkapalaverilla/kuulumisilla” ja kummilapsityön taustatiedoilla ja lastenhoidolla, luettiin paljon, mm. joulusatukirjaa.
Perjantai meni työmatkalla, josta jäi erityisesti mieleeni viisi tyttöstä. Matka suuntautui Nkurenkurusta Mbunguun ja Neparaan, joihin verrattuna Nk on tosiaan kaupunki monine kauppoineen ja muineen. Mbungussa olimme kummioppilasasioilla, etsimme käsiimme kaksi tyttöä, jotka olivat vuosi sitten päässeet tuetuiksi oppilaiksi, mutta väärinkäsityksen vuoksi eivät olleet opiskelleet tätä vuotta ko.koulussa. Oli heille aika iso päivä, ujoina tulivat rehtorinkansliaan rehtorin ja kolmen tuntemattoman shirumbun(valkoihoisen) eteen ja ilahtuivat asiastamme: täytimme lomakkeet uudestaan ja hankimme ympäri kylää liitteiksi kirkkokorttia, syntymätodistusta ja koulutodistusta ja olimme iloisia, että luokkansa parhaimpiin kuuluvat tytöt, jotka asuvat erään opettajan hoivissa 13 muun alaikäisen luona orpoina saivat uuden mahdollisuuden opiskella ilmaiseksi sisäoppilaitoksessa ysiluokan ja lukion (kunhan uudestaan pääsevät pääsykokeesta läpi ja käyttäytyvät ensimmäisen lukukautensa moitteettomasti ja tekevät opiskeluissa parastaan, mitkä vaikuttavat todennäköisiltä asioilta). Kiitos siis tästä suomalaisten kummien! Nämä tytöt olivat todennäköisesti viimeiset kummioppilaina Nkurenkurussa aloittavat, jatkossa kummituki Suomesta tullaan suuntaamaan koko koululle kaikkien oppilaiden hyväksi, mihin suuntaan kummityö onkin järjestöissä pitkälti menossa ja monesta järkevästä syystä. Ei kannata aina ylläpitää rakennelmia, jotka tarvitsevat toimiakseen suomalaisen työntekijän valvontapanoksen toimiakseen mahdollisimman järkevästi ja oikeudenmukaisesti, sillä ennemmin tai myöhemmin täältä kukin lähetti vuorollaan lähtee.
Tyytyväisinä lomakekirjekuorta kantaen jatkoimme matkaa, myimme laulukirjoja, raamattuja yms takakontista siellä täällä, tapasimme pappeja, sairaanhoitajia, opettajia ja vaikka ketä ja jäljitimme pyhäkouluopettajia levittääksemme kutsuja koulutukseen. Sekä matkaan lähtiessä, ruokien yhteydessä että välillä muutenkin, kuten eräälle innokkaalle opettajalle keskelle lähes-ei-mitään monet kutsut jätettäessä täällä rukoillaan: anna tästä nyt tulla jotain ja siunaa tääkin yritys ja koitos ja siunaa nämä ihmiset ja heidän ja meidän työ. Alkuun oli hieman ”kulttuurishokki” tuo rukoilemisen määrä (älkää saako väärää kuvaa, ei tää kovin kummoista eikä pyhää ole, arkiaherrusta)suomalaiseen seurakuntaelämäänkin verrattuna (vaikka sielläkin kokouksia rukouksella voidaan aloittaa), mutta se tuntuu hyvältä. Se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: meiltä ei työ tekemälläkään loppuisi, mutta Työnantajalla on 24h valvontavastuu ja ”taivaallinen tulosvastuu” siitä miten koulutuksemme ym onnistuvat, meidän voima saakin olla vaatimaton (kuten helteessä usein onkin!). Näiden kahden kummioppilastytön lisäksi muut kolme sydämestä kolon nakertanutta olivat enintään kymmenvuotiaita jauhamassa hirssiä eli mahungaa perinteisissä puuastioissa raskailla puusauvoilla. Menin mukaan jauhamaan, ja se on tosiaan raskasta! Taisi tulla hienoja kuvia (myös kun rajasi minut pois), kämppiksenihän tekee täältä valokuvanäyttelyä opinnäytetyökseen.
Yhden pastorin tapasimme koulutuskutsuasioissa niin, että vierailimme suomalaisen YK-miehistön rakentamassa Neparan kirkossa. Hyvä esimerkki suomalaisten hyvästä maineesta Namibiassa: suomalaisilla rauhanturvaajilla oli tekemisestä valvontapaikassaan puutetta niin he kysyivät yhteisöltä, voisivatko jotenkin olla hyödyksi ja vastaus oli, että kirkko olisi tarpeen nyt rakentaa ja niin tapahtui. Paikalliset olivat sitä mieltä, että jos olisi ollut lähimaiden sotilaita, he olisivat pelänneet kaikki ryöstöjen ja raiskausten uhreiksi joutumista. Ja täällä ihmiset yleisesti ottaen tietävät, että Finland on Suomi (virsikirjassakin suomi-sana yleinen laulun alkuperästä kerrottaessa). Paluumatkalla kävimme lankkuostoksilla eräässä asuinyhteisössä, se oli todella mielenkiintoinen vierailukohde: hienoja savimajoja, heinäkattoineen, rumpuineen, nuotioineen, paalien päälle tehtyinä ruoka- ja lankkuvarastoineen (termiittien varalle). Taas oli koko pienehkö rukwangalin sanastoni käytössä ja lasten kanssa sai hieman palloakin heiteltyä. Kontrastina savimajasta soi jenkkipopitus. (kuva tuolta namibia-diapam-blogissa, samoin la nähdyistä suurenmoisen suurista virtahevoista)
Tänään suunnattiin Rundun suuntaan Mupiniin seuraamaan nuorten rovastikunnallista tapahtumaa, oikeastaan viikonloppuleiriä, jossa me olimme vain vajaan päivän. Ohjelmassa railakasta bailausta(olin mukana tanssin pyörteissä, totta kai, kirkon jutuissa kannattaa ottaa hyöty irti aina kun tanssimaan pääsee, se on Suomessa hieman harvinaisempaa), naurua, keskustelua, raamattunäytelmä kohdasta ”kaiken minkä olette tehneet yhdestä näistä vähäisimmistä, olette tehneet minulle” eli nälkäisten, janoisten, alastomien, kodittomien, vankien jne. kohtaamisesta. Joita kohtaa täällä päivittäin. Sitten seurasi opetusta alkoholista ja kristillisestä avioliitosta ja siihen valmistautumisesta. Paikoitellen mustavalkoista, mutta myös hyviä ajatuksia useita. Sekä Suomessa että Namibiassa ajatellaan, että naimisiinmeno ensisijaisesti tarvitsee paljon rahaa, hienot vaatteet ja muut puitteet, vaikka ensisijaisestihan se vaatii sydämen päätöstä puolisonsa ja Jumalan edessä.
Yksi suomalaisista lähettipareista Namibiassa on kehittämässä avioparityötä, uudistamassa pre-marriage counselling -materiaalia, kouluttamassa kirkkojen työntekijöitä kohtaamaan aviopareja ja tuo työ on mielettömän tärkeää! Niin paljon tapahtuu niin, että nuoria naisia tulee raskaaksi ja miehet häipyy. Täällä on käytössä yhä julkirippi, usein nainen siis yksin tulee ripille seurakunnan eteen vatsansa tai vauvansa kanssa. Jos pari opiskelee, erotetaan vuodeksi koulusta, sitten saa tulla jatkamaan, usein vain isää ei selville saada. Tapahtuu paljon myös sitä, että seksuaalisista oikeuksista ei mitään tiedetä, tyttöjen on vaikea kieltäytyä seksistä jättämisen pelossa - ja elämme siis edelleen hiv-tilastojen kärkikolmikossa. (ps. hiv muuten leviää maailmassa nopeimmin nyt Suomen naapurustossa eikä Namibian, tällaisenkin väitteen olen kuullut, että ei tämä ole Afrikan oma ongelma.) Pitäisi puhua kuitenkin niin paljon muutakin asiaa kuin taudeista, vaaroista, riskeistä ja niiden perään kondomeista (joita muuten mm.baareissa ansiokkaasti ilmaiseksi jaetaan, on jopa merkeissä valinnanvaraa): sitoutumisesta, tunnepuolesta, rakkaudesta, siitä että rakkaus odottaa eikä painosta, uskollisuudesta, vastuusta, kommunikoinnista, molempien osapuolten oikeudesta nautintoon, hyvänä pitämiseen ja hyvään oloon. Toisin sanoen hellyydestä ja rakastelusta eikä vain seksistä, sanoisin Tulipa saarnaa kerrakseen
Huominen työpäivä: esittely koulun jumalanpalveluksessa (kwangaliksi, katsotaan josko oppilasjumis olisi onnekkaasti alle 2 tuntia), kummilapsityön taustatietokatsaus jatkuu ja suunnitellaan iltapäivän Prize Giving -juhlaa jossa kummioppilaita palkitaan menestyksestä. Palaveeraamme myös ensi viikolla alkavan koulun raamatturyhmän kuvioista (pidämme paikallisen koulupastorin kanssa) ja vastuualueista pyhäkouluopekoulutuksessa, mulle tulee tutustumisia, ryhmäytymistä jne, mukavia juttuja suunnitella. Kirkkautta, valoa ja lämpöä sinne kotopuoleen!
Sunnuntain lisäys: Päivästä selvittiin, muttei kovin reippaanoloisesti. Itsediagnosoimme minulle kurkkutulehduksen ja olen antibioottikuurilla, lämpöä on ollut ja tukkoisuus haitannut nukkumista. Mun taidokkuutta heti alkuun kyllä bongata kavangolaiset kurkkutulehdukset itselleni! Tääl on kierrellyt nyt hengitystieinfektioita, näitä oireita on ollut kuulemani mukaan monella. No, kummioppilaita tuli palkittua ja rohkaisun sanoja sanottua ja huomenna enimmäkseen lepäilyä kotona, eli kuvan talossa:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti