Kuntoni kohenee ja oon ryhtynyt peräti hieman urheilulliseksi. En enää yski niin paljon, ja nuhakin alkaa vähitellen taittua näillä näkymin, jes. Ehkä se kolmas ja pahin yskänlääke sittenkin olikin tehokkain, eikä tuo teoria ole vain lasten (ja aikuisten)tsemppaamista lääkkeidensyöntiin? Eilen ja tänään olen ollut uimassa ja lisäksi eilen auringon laskiessa iltakävelylläkin. Kaunista seutua tämä meidän asuinalue eros, aika rikasta ympäristöä: kaikilla muurit, sähköaidat, vahtikoirat ja g4s-vartiofirman logot portinpielessä. kävelin ihan kaupungin laidalla siis, näkymät olivat paikoitellen tosi kivat kukkuloille ja laaksoihin tosi kauaskin.
eilen testasin katuturan kunnallisen uima-altaan (kuten helsingin kaupungin uimastadion) ja pohdin, lienenköhän ainoa valkoinen asiakas, koska katuturassa ei valkoisia asustele. arvaukseni piti paikkansa, mutta olinkin myös ainoa asiakas, koska paikkaa oltiin juuri sulkemassa yleisöltä pian alkavan uimakilpailun vuoksi mutta mun sallittiin uida vähän aikaa, kyllä hymyllä ja muutamalla oshiwambon sanalla saa täällä valkoisena mitääntietämättömänä vapaaehtoistyöntekijänä useimmiten helposti ihmiset puolelleen. paluumatka uimasta taksilla oli jännittävä, kiersin kaupunkia noin tunnin, rupattelin mukavia vähintään puolen tusinan vaihtuvan kanssataksimatkaajan kanssa ja kuskilla meni suht monta kertaa kollegoihinsa liikenneruuhkissa hermo, töötti tuuttaili tunteella ja pää oli ulkona ikkunasta kuskin solvatessa kanssa-autoilijoita ties millä kielillä ja ilmauksilla. tänpäiväisellä uimastadion-matkalla puolestaan kuskini pysäytti huoltoasemalle ja ymmärsin, että tankattaisiinn, mutta hänpä hakikin kastelukannun ja alkoi kastella ylikuumaa, höyryävää moottoriaan, mä kurkin etupenkiltä minkä etupellin alta raosta näin. olipa uusi tapaus tuollainenkin operaatio! autoista puheen ollen, ens pe-su matkaan 1-2 muun harkkarin kanssa ambomaalle 6-7 tunnin ajomatkan päähän oniipaan (sinne Martti Rautasen ja muiden ekojen suomalaistyöntekijöiden klassisille kotikulmille) vakitaksikuskimme ystävän kombibussissa. sitä seuraavan viikonlopun swakopmund-matkaan koitetaan saada vuokra-autoa järkättyä (en ole lupautunut ajamaan, pojat tai joku rohkeampi ylipäätään hoitakoot sen puolen vasemmanpuoleisesti...)kun kirkon autojen lainaaminen ei näyttänyt sujuvan.
Tämänpäiväinenkin olympia-niminen uima-allas oli kiva paikka, pidettii piknikiä, paahdettiin vaaleata nahkaamme ja pulahdeltiin vilvoittavaan veteen. päälle pizzeriaan:)ja suklaa-/toffeetehdasputiikkiin, oli silmän- ja suunruokaa ne luomukset:) ruokapuoli on ollut hyvin tänään hoidossa, aamupäivästä oltiin käymässä ja auttelemassa päiväkodin myyjäisissä, olin mukana tekemässä jättisaavillisen perunasalaattia (vakinamibialaista juhlamuonaa, mut ilman suolakurkkuja ja omenoita, sekavihanneksilla ja majoneesia säästelemättä). Päiväkotityörupeama on näin saatu hyvissä merkeissä päätökseen. Lapset olivat eilen innoissaan ja onnessaan kissanaamareiden askartelusta. Vielä töiden jälkeenkin oli aivot ihan kissa-koira-ideointivaihteella koiraa uidessa, kun koko viikon oli pohtinut kaikkia tietämiään leikkejä, loruja, lauluja, askarteluja ja tietoiskuja kissoista ja koirista. BINGO-kissalaulu ja Namibian kansallislaulu, jonka lapset tunteella aina aamuhartaudessa kajauttavat ja minä messissä, soivat iltakävelyllä kilvan päässä. Meidän työpanosta päiväkodeissa kiiteltiin ja yhteistyö tuntui hyödylliseltä ja hedelmälliseltä. Jos joku etsii itselleen/työyhteisölleen/muulle porukalle kummikohdetta, niin Lähetysseuran kautta Windhoekin kummipäiväkodit Katuturassa on oikein varteenotettava vaihtoehto, jossa on tuki tarpeen ja tärkeää toimintaa.
Huomenna aamulla ajattelin mennä enkunkieliseen (toista kertaa koko namibianaikana!) messuun, jotta ymmärrän hieman enemmän mitä tapahtuu. ymmärtääkseni pyhäinpäivä näkyy täälläkin kirkkovuodessa. muuten en ole oikein päässyt pyhäinpäivän tunnelmaan, ajatuksissa on ollut kyllä kaunis keravan hautausmaan kynttilämeri. halloweenin en ole kaupungilla huomannut näkyvän. Kirkon jälkeen suunnitelma ois tehdä tyttöseurassa päiväretki Rehobothiin kombibussilla, saas nähdä millainen paikka se on (tiedän vain että siellä on järvi, jossa ohjaajani ovat olleet melomassa, katsotaan löytyykö kyseinen lätäkkö). Ma-to työpäivät tulevat alkamaan iltapäivällä kahden jälkeen ja päättyvät illalla 18-20, kiertelemme siis yläasteilla ja lukioissa oppilaitospastorin matkassa, suht rentoa siis, voisi alkaa aamuisin kiertää kauppoja, museoita ja muita mestoja. hyvää viikonloppua ja tsemppiä marraskuuhun sinne!
lauantai 31. lokakuuta 2009
torstai 29. lokakuuta 2009
Työn touhussa ja intoillessa
To 28.10 Työn touhussa ja intoillessa
Nyt parannuttuani olen ollut innoissani aika lailla kaikesta taas ympärilläni olevasta, työtkin maistuvat ja sosiaalista elämääkin on peräti. Tänään tuntimme kädenjälki-kissojen ja -koirien ääressä meni hyvissä merkeissä, lapset tykkäsivät kyseisestä askartelusta niin, että osa teki useita eläimiä ja saimme niillä täytettyä ilmoitustaulun iloisen värikkääksi vastaanottamaan ryhmän omaa opettajaa maanantaina takaisin koulutuksesta töihin. Huomiseksi valmistelin kissanaamareita. Erityinen ilonaihe oli, ettei tarvinnut hermostua ja suuttua kertaakaan. Mua tuntevat tietää, että vaatii aika paljon, ennen kuin suutun töissäni lapsille (tai oikeastaan muutoinkaan). Viime ja tällä viikolla on mennyt hermo pahasti useita kertoja, se kertoo jotakin tuosta todellisuudesta kun lapsiryhmät ovat niin tolkuttoman kokoisia että kaikki mitä yrittää menee helposti ihan säädöksi… Huomenna saa nähdä millainen ihmetys ystäväni matkaan antamat muumipurkat tulevat olemaan.
Aamulla tänään katselin keinumista ja kiipeilytelinemeininkejä, koko ajan toistakymmentä lasta huusi ”Teacher look my style!” ja kehuin minkä suinkin kerkesin. Mun nimi opitaan tääl suht helposti, mutta välillä olen Sandra, Sara ja Susanna ja Saana. Eilen kävi mielenkiintoinen tapaus pihalla. Huomasin, että yhden 6-v. tytön selkään oli ilmestynyt pieni poikavauva ja menin kyselemään, lähettikö äiti pikkuveljen hänen mukaansa esikouluun tänään. Sain selville vauvan nimen, mutten veljeyttä. Seurasin tyttöjä päiväkodin takapihalle ja siellä oli peltimaja. Ensimmäinen ajatukseni tyttöjen avatessa ovea sinne oli, että onko täällä peräti näin hieno leikkimökki. Sitten nolotti kun sisustuksesta tajusin sen jonkun kodiksi. Autoin tyttöjä irrottamaan vauvan selkärepusta ja pian tulikin jo vauvan äiti, talon asukas siis, paikalle: hän oli käynyt lainaamassa päiväkodin suihkua. Täällä kuusivuotiaat katsotaan jo hyviksi lastenvahdeiksi iältään.
Iltapäivällä sitten vielä retkeilin Hoosiannan päiväkodin tiloihin samaan 10-15-vuotiaiden raamatturyhmään, jossa olin eilen. Siellä täyttä päätä koristeltiin paikkoja lauantain päiväkodin varainhankintamyyjäisiä varten. Vedin kerhotunnin lapsille, kerroin tarinan ja opetin englanniksi ”Milloinkaan en käänny mä pois” -laululeikin, leikimme liturgisilla väreillä hedelmäsalaatti-leikkiä ja sen jälkeen rikkinäinen faxi -leikkiä alttarilta löytyvillä asioilla ja päätimme sisaruspiiriin ja Isä meidän -rukoukseen. Oli mukavaa, mutta rikkinäisen faxin säännöt oli haastavaa saada kerralla englanniksi yli 60 varkkarin päähän, varsinkin kun he olivat piirustuspaperin näkemisestä niin innoissaan, että kaikki olisivat jonon ensimmäisen sijaan sännänneet piirtämään… Sama homma maalareita valmistaessani, vaikka lapset olivat juuri tunnilla kissoja ja koiria leikanneet ja värittäneet, jokainen liikenevä paperisilpunpalakin meni kuin kuumille kiville.
Mielenkiinnolla olen seurannut tänään myös miten tyttöjen perinnesuosikki kotileikki säilyy suht samanlaisena maasta riippumatta, lähinnä vauvojen kantotyylit vaihtuvat ja tietenkin se, mitä ruokaa leikissä valmistetaan. Täällä jos nostaa lapsen syliin, hän hyppää reppuselän tai sylin sijasta kylkeen kiinni, niin että kiertää toisen jalan vatsan ja toisen jalan selän ympäri toiselle kyljelle ja hyvin keikkuu kyydissä lonkkaluun päällä (ensimmäinen lapsi, jonka seurassa tämän kantotyylin opin, oli pienenä paikallisten hoidossa ollut suomalaistyttö.) On muuten mielenkiintoista seurata mitä asioita eri-ikäiset sekä Suomessa että Namibiassa asuneet vertailevat, lapsille tärkeää on muun muassa koulupäivien pituus ja sisältö, pihan ja koulunpihan vempeleiden erot, sääntöjen erot, missä kodissa oli mitäkin lemmikkejä ja niin edelleen.
Eilen oli aivan ihanaa olla kuuden harjoittelijan porukalla aidolla nepalilaisella illallisella Namibian tähtitaivaan alla puutarhapöydän ääressä. Lähiaikojen iloihin kuulunee uimispaikkojen testausta ja leffaan ja myyjäisiin ja englanninkieliseen jumikseen reissaamista. Niistä intoillessa!
Nyt parannuttuani olen ollut innoissani aika lailla kaikesta taas ympärilläni olevasta, työtkin maistuvat ja sosiaalista elämääkin on peräti. Tänään tuntimme kädenjälki-kissojen ja -koirien ääressä meni hyvissä merkeissä, lapset tykkäsivät kyseisestä askartelusta niin, että osa teki useita eläimiä ja saimme niillä täytettyä ilmoitustaulun iloisen värikkääksi vastaanottamaan ryhmän omaa opettajaa maanantaina takaisin koulutuksesta töihin. Huomiseksi valmistelin kissanaamareita. Erityinen ilonaihe oli, ettei tarvinnut hermostua ja suuttua kertaakaan. Mua tuntevat tietää, että vaatii aika paljon, ennen kuin suutun töissäni lapsille (tai oikeastaan muutoinkaan). Viime ja tällä viikolla on mennyt hermo pahasti useita kertoja, se kertoo jotakin tuosta todellisuudesta kun lapsiryhmät ovat niin tolkuttoman kokoisia että kaikki mitä yrittää menee helposti ihan säädöksi… Huomenna saa nähdä millainen ihmetys ystäväni matkaan antamat muumipurkat tulevat olemaan.
Aamulla tänään katselin keinumista ja kiipeilytelinemeininkejä, koko ajan toistakymmentä lasta huusi ”Teacher look my style!” ja kehuin minkä suinkin kerkesin. Mun nimi opitaan tääl suht helposti, mutta välillä olen Sandra, Sara ja Susanna ja Saana. Eilen kävi mielenkiintoinen tapaus pihalla. Huomasin, että yhden 6-v. tytön selkään oli ilmestynyt pieni poikavauva ja menin kyselemään, lähettikö äiti pikkuveljen hänen mukaansa esikouluun tänään. Sain selville vauvan nimen, mutten veljeyttä. Seurasin tyttöjä päiväkodin takapihalle ja siellä oli peltimaja. Ensimmäinen ajatukseni tyttöjen avatessa ovea sinne oli, että onko täällä peräti näin hieno leikkimökki. Sitten nolotti kun sisustuksesta tajusin sen jonkun kodiksi. Autoin tyttöjä irrottamaan vauvan selkärepusta ja pian tulikin jo vauvan äiti, talon asukas siis, paikalle: hän oli käynyt lainaamassa päiväkodin suihkua. Täällä kuusivuotiaat katsotaan jo hyviksi lastenvahdeiksi iältään.
Iltapäivällä sitten vielä retkeilin Hoosiannan päiväkodin tiloihin samaan 10-15-vuotiaiden raamatturyhmään, jossa olin eilen. Siellä täyttä päätä koristeltiin paikkoja lauantain päiväkodin varainhankintamyyjäisiä varten. Vedin kerhotunnin lapsille, kerroin tarinan ja opetin englanniksi ”Milloinkaan en käänny mä pois” -laululeikin, leikimme liturgisilla väreillä hedelmäsalaatti-leikkiä ja sen jälkeen rikkinäinen faxi -leikkiä alttarilta löytyvillä asioilla ja päätimme sisaruspiiriin ja Isä meidän -rukoukseen. Oli mukavaa, mutta rikkinäisen faxin säännöt oli haastavaa saada kerralla englanniksi yli 60 varkkarin päähän, varsinkin kun he olivat piirustuspaperin näkemisestä niin innoissaan, että kaikki olisivat jonon ensimmäisen sijaan sännänneet piirtämään… Sama homma maalareita valmistaessani, vaikka lapset olivat juuri tunnilla kissoja ja koiria leikanneet ja värittäneet, jokainen liikenevä paperisilpunpalakin meni kuin kuumille kiville.
Mielenkiinnolla olen seurannut tänään myös miten tyttöjen perinnesuosikki kotileikki säilyy suht samanlaisena maasta riippumatta, lähinnä vauvojen kantotyylit vaihtuvat ja tietenkin se, mitä ruokaa leikissä valmistetaan. Täällä jos nostaa lapsen syliin, hän hyppää reppuselän tai sylin sijasta kylkeen kiinni, niin että kiertää toisen jalan vatsan ja toisen jalan selän ympäri toiselle kyljelle ja hyvin keikkuu kyydissä lonkkaluun päällä (ensimmäinen lapsi, jonka seurassa tämän kantotyylin opin, oli pienenä paikallisten hoidossa ollut suomalaistyttö.) On muuten mielenkiintoista seurata mitä asioita eri-ikäiset sekä Suomessa että Namibiassa asuneet vertailevat, lapsille tärkeää on muun muassa koulupäivien pituus ja sisältö, pihan ja koulunpihan vempeleiden erot, sääntöjen erot, missä kodissa oli mitäkin lemmikkejä ja niin edelleen.
Eilen oli aivan ihanaa olla kuuden harjoittelijan porukalla aidolla nepalilaisella illallisella Namibian tähtitaivaan alla puutarhapöydän ääressä. Lähiaikojen iloihin kuulunee uimispaikkojen testausta ja leffaan ja myyjäisiin ja englanninkieliseen jumikseen reissaamista. Niistä intoillessa!
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
valittuja sanoja
Valittuja sanoja -aiheesta kuin aiheesta
Pitkästä aikaa rauhassa blogikirjoittelun äärellä. Tästä voit valita mistä aiheesta tahdot lukea valittuja sanoja: sairaskertomus, lemmikkikartoitus, puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja, kehittävää päiväkotielämää, Etanapostia.
Sairaskertomus
Olen ollut reissussa 8 viikkoa ja meneillään on kolmas antibioottikuuri ja kolmas yskänlääke, tässä jatkumossa on vähän jo surkuhupaisia piirteitä. Tällä vastustuskyvyllä tulen varmasti sitten sairastamaan koko suomen talvenkin. Aina en ole jaksanut olla kovinkaan kärsivällinen ja hupaisia puolia etsivä tämän sairastelun kanssa. Pahin takaisku oli se, kun perjantaina sain kipeänä töihin tulleelta eskariopelta sitkeän vatsataudin. Ripuli jatkui pahana reilut 48 tuntia ja perjantai-iltana oksensin vaivalla nieleskellyt hiilitabletit saman tien. Lauantaina menin läheiseen yksityissairaalaan kaikkine vaivoineni, keuhkonikin kuvattiin röntegenissä. Reissu kesti päivystyksessä 4 tuntia ja olin siellä yksin ja säädin takaisin kolmella taksilla, kun en vielä hallitse täkäläistä kimppataksi&vakiotaksireitti-systeemiä. Kuume nousi 38,5 asteeseen siitä rasituksesta, muuten olen ollut suht kuumeeton. Tyttöharkkareidemme viikonloppumatka peruuntui, ja olisin todella ollut moisen tyttöjen kesken -virkistäytymisen tarpeessa täällä… Ma vielä lepäilin suht paljon, eilisestä lähtien on elämä alkanut voittaa ja ruoka maistua, joten yskästä ja nuhasta en tahdo valittaa, vaikka ne aikamoisen komeat ovatkin eikä loppua näy. Olen 2 viikkoa nyt Windhoekissa asunut, vähitellen pystyn ryhtyä tutkimaan kotikaupunkiani. Tänään nepalilaiselle illalliselle suomalais-nepalilaiselle harkkaritoveripariskunnallemme, jee!
Lemmikkikartoitus ja muita pieniä iloja ja suuria murheita
Kipeänä etenkin olen kotona yrittänyt löytää pieniä iloja, niihin kuuluvat mm. pihapiirin kukkien ja kasvien, auringonlaskujen ja lintujen lisäksi pihapiirimme otukset. Gekkojen väritykset on mitä mielikuvituksellisimpia! Oranssi hännästä ja päästä, keskeltä mustaa, se on hauska kun koittaa piiloutua ja jompikumpi oranssi pää vilkkuu jostain. Jonkin verran eri kokoisia hämähäkkejä ja koppakuoriaisia on sisällä vieraillut, gekot pysyttelevät ulkona. Hyttyset myös joskus inisevät korvassa, kun täällä emme nuku verkon alla, koska Windhoek ei ole malaria-aluetta (lääkitys silti Suomeen asti, koska pitää syödä jälkikäteenkin). Näin myös jonkin näätä-tyyppisen eläimen pihalla vilahtavan, oli hieno! Katukoirat ja -kissat eivät tule muuriemme sisäpuolelle. Linnut Namibiassa on tosi hienoja! Aina kipeänä en ole kuitenkaan osannut pieniin iloihin keskittyä, vaan jokukin yö pyörin hereillä. Jos ajattelee ratkaista kaikki elämän mysteerit, kai siinä koko yö meneekin… Mulle voi heti paikalla ilmoittautua jos tietää vastaukset mm. kysymyksiin mahdanko saada jostain mukavaa työtä, ryhtyisinkö kansanopisto-opiskelijaksi kevääksi, mitä mä tekisin tällä elämälläni, miten ihmiset uskaltaa mennä naimisiin ja minne suunnittelisin reissua seuraavaksi ja saisin toisen puoliskon jotenkin yhdistettyä matkaan mukaan ja miksen osaa olla suunnittelematta seuraavaa reissua ja miten selviän Suomen minuuttiaikataulujen maailmassa? Suomea, joka 5 viikon päässä odottaa, ajattelee malttamattomana rakkaiden ihmisten kannalta ja kaikkien muiden asioiden suhteen sekasortoisella mielialalla.
Puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja
Tätä mitä mielenkiintoisinta aihetta olen viime aikoina pohtinut, mulla on ystäväni kanssa Suomessa ollut pitkään puheissa, että pitäisi perustaa tällainen kampanja, että Suomessa puhuisi tuntemattomille (voisi aloittaa siitä, että munkin kerrostalon rapussa naapurit tervehtisivät toisiaan…) edes tervehdysten verran kadulla ja julkisissa kulkuneuvoissa kohdatessa. Mutta oikeastaan tämä maailmanlaajuinen aihe ei jakaudu vain puhumaton Suomi - puheliaat eteläisemmät maat -akselilla vaan myös maaseutu-kaupunki -akseli ratkaisee. Luin Maria Kaakungan Tie jota kuljin - elämänkerran ja todella puhutteleva oli tämä kohta hänen palattuaan Namibiaan ja asuessaan ensi kertaa Windhoekissa, 15 Suomen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen : ” Pian omaksuin itsekin hoida vain omat asiasi - kapunkikulttuurin, mikä johti kiusalliseen tilanteeseen matkustaessani pohjoiseen tapaamaan sukulaisiani. Nousin Ondangwa - Oshikati minibsuuiin, kysyin kuskilta paljonko matka maksaa, ja hän ilmoitti sen olevan seitsemän randia. Maksoin ja istuuduin vapaalle paikalle. En tuntenut ketään bussissa olevaa, ja samlla unohdin, etten ollut Windhoekissa. Vähän ajan päästä kanssamatkustajat katselivat hämmästyneinä toisiaan kunnes vanhempi herrasmies kysyi minulta, kuinka saatoin olla tervehtimättä, ihan kuin en näkisi toisia ihmisiä. ”tällainen ei ole kulttuurissamme hyväksyttävää”, hän kommentoi. Pyysin anteeksi ja olin häpeissäni, olin vieraantunut omasta kulttuuristani.” Samaa voi miettiä Suomessa, ei esimerkiksi Hirvensalmen kyläkaupassa ole soveliasta asioida juttelematta lähiaikojen säistä perusteellisesti, säistä puhuminen Suomessahan ikään kuin vastaa täällä nukkumisten eli kuulumisten kyselyä, se on olennainen osa toisen tervehtimistä ja toisen huomaamista. Se on surullista, että nykypäivänä kun menet suunnilleen mihin maahan tahansa suurkaupunkiin, siellä ei tarvitse olla yhtään huomaavinaan muita ihmisiä. Toivottavasti maailman maaseutujen asukkaat eivät saa tartuntaa! Ero windhoekista helsinkiin muuttamisessa on siis pienempi huomattavasti kuin nkurenkurusta suoraan muuttaessa, mutta silti uskon, että iskee vastaan ihmisten käytös Suomessa. Täällä aina tervehtiessä kysytään kuulumiset, ja alan olla tottunut olemaan miss, madam, dear, darling ja kaikkea vastaavaa ihmisille, joiden kanssa kommunikoin. Myös ennen vanhaan - nykyaikana -akseli on maailmanlaajuisesti havaittavissa tässä ilmiössä mielestäni. Yhä luontevan kanssakäymisen lisääntymistä kaipaisin kaupunkeihin, Helsinkiin varsinkin sanoisin, ja voi muustakin puhua kuin koirista, lapsista ja säistä, jotka nekin ovat hyviä aloitusaiheita - ihan vaan olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja sanoa jotakin mukavaa. Oletteko huomanneet, kuinka jos tällaista Helsingin suunnalla tapahtuu, sanoja on lähes poikkeuksetta muualta muuttanut? Se kertonee heidän kaipuustaan tulla kohdatuksi ollessaan liikenteessä. Niin moni suomalainen myös asuu yksin, että se voi suurella todennäköisyydellä olla sen ihmisen ensimmäinen kenellekään sanoma sana koko päivänä. Suomalainen yksinäisyys on todella iso ilmiö, koitetaan jokainen huomata sitä bussissa viereen istuvaa (kukaanhan ei istu ennekuin on pakko) ja kerrostalon pihapiirissä tai bussipysäkillä vieressä olevaa ihmistä edes hymyllä ja moilla, pistetään kampanja käyntiin.
Kehittävää päiväkotielämää
Mitä sanoisit jos sinulle annettaisiin 30 kpl 4-5 vuotiasta energistä tyttöä ja poikaa, joista osa ei juuri ymmärrä englantia ja sanottaisiin, että pidä heidät luokassa oppitunnilla 90 minuuttia? Tämän dilemman parissa on mennyt pari viime päivää ja tulemaan menemään pari seuraavaakin ja viikoksi annettu aihe on Kissat ja koirat. Ja työntekijäresurssit 2 suomalaisharkkaria, jotka ei ole varsinaisia päiväkotikonkareita. Lapsethan on samanlaisia kaikkialla, mitä isompi ryhmä sitä vaikeampi keskittyä ja sanoisin että ryhmäkoko ja tunnin kesto ovat hieman pahasti ylimitoitetut. Tämähän on tietenkin vain suomalaisnäkökulma, nämä ovat Katuturan slummin parhaita päiväkoteja, ja lapsia otetaan ryhmiin monin kymmenittäin siitä syystä, että suuri joukko heistä tulee vuoden mittaan tippumaan pois rahasyystä (ei aina varaa n. 10 euron kuukausimaksuun perheillä) vuosi jakautuu kolmeen lukukauteen, ja myös väliraportit saavat jotkut vanhemmat ajattelemaan, että osaahan tuo lapsi jo kaikenlaista, eiköhän oteta se pois esikoulusta muutamaksi kuukaudeksi, menköön sitten kouluun ensi vuonna. Joka päiväkodissa esikouluvuoden saa käydä 5 orpoa, joilla ei muuten olisi siihen mitään mahista, tähän käytetään osa SLS:n Windhoekin päiväkotien kummien varoista, sitten myös ulkopelivälineisiin ja muihin esikoulukohtaisiin tarpeisiin käytetään rahaa, ja myös opettajien täydennyskoulutukseen mikä on hyvä. Opettajat joutuvat painimaan sellaisten asioiden kanssa, että saadaanko ensi kuussa palkkaa ja olisiko tässä kuussa varaa ruokkia lapsia muullakin kuin puurolla ja perjantaisin riisillä. Tämän viikon juuri tuuraamme koulutuksessa olevaa opettajaa hänen luokassaan. Kissoista ja koirista on jo piirretty kuvia yksin pienelle paperille ja ryhmänä isolle paperille maisemakuvaa jossa kissoja ja koiria ja on leikattu kissoja ja koiria lehdistä ja tänään aloitimme käsieläimiä (tarkoittaa että piirretään oma käsi ja sille sit peukaloon silmät, korvat yms ja siitä tulee eläin), jatkamme huomenna ja yritämme myös kunnianhimoisesti leikata ne niin ettei niistä tulisi pahasti raajarikkoja. Perjantaina ehkä teemme naamarit… Toivo Tirrosen päiväkoti sijaitsee Katuturan laitaseudulla ja siellä näyttää siltä kuin slummit ovat mielikuvissa, on paljon peltihökkyräkoteja, mutta lapset ovat hoidetun ja puhtaan oloisia, ja tyytyväisiä. Satuilua ja pelailua tänään on taas koitettu ja leikitty vapaasti ulkona ja oon opettanut pienen pientä leppäkerttua englanniksi kääntämänäni versiona. Toivo Tirrosessakin on ollut paljon suomalaisharkkareita, siel osataan suomeksi kajauttaa piiri pieni pyörii, heinillä härkien kaukalon, pää-olkapäät-peppu-polvet-varpaat, hämä-hämä-häkki ja mitähän kaikkea muuta. Se on suloista, mutta itse haluan opettaa englanniksi, kun koen että se on hyödyllisempää lapsille Meidän hiuksia, luomia, ihokarvoja, koruja, ihan kaikkea mahdollista ihmetellään hypistellen niin paljon kuin antaa sillittää, vetää, nyppiä ja tökkiä ja kehuja satelee, johon minä takaisin silitän noiden lettipää-prinsessojen päitä ja kerron heille, kuinka kauniita he ovat silmissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että toivoisin mustan tukan itsellenikin vielä en tiedä palaanko lettipäänä täältä vai en.
Mielestäni tämä kahden viikon katsaus päiväkotityöhön on juuri sopivan pituinen. Tänään laajennan työalaa menemällä seuraamaan kahden eskariopen 10-15-vuotiaille pitämää raamatturyhmää. ensi viikolla sitten sukelletaan yläkoulu-lukio-ikäisten maailmaan vaihteeksi ja sitten palataan 2-3-vuotiaisiin, Nkurenkurun suomalaislapsiin.lisäys: palasin juuri 10-15-vuotiaiden ryhmästä, se muistutti kuoroa, bailattiin samoja biisejä mut rukwangalin sijaan oshiwamboksi kuin nkurenkurun kirkkokuoro. siellä kerrottiin myös tarinoita. ryhmässä oli vaatimattomasti reilut 16 lasta ja nuorta, ja 2 nuorta opettajaa, Rebeka ja Sam, tosi ihana ryhmä! varhaisnuoret taitaa vaan olla mun oma ikäryhmä, osaavat & keskittyvät paremmin kuin alle kouluikäiset eikä ole nuorten kapinaa. Huomenna uudestaan ja lauantaina myyjäisiä ja konsettia sinne mahdollisesti myös seuraamaan!
ETANAposti
Jees, valittuja sanoja tähänkin: tilannekatsaus kertoo, että mulle on Suomesta lähetetty tietääkseni 6 kirjettä, joista 3 tähän mennessä löytänyt tiensä perille Nkurenkuruun tai Windhoekiin, jatkan odottelua. Mun lähettämistä 1-2 reissaa ties monetta viikkoa jossain maailmalla, toivottavasti nekin joskus perille tulevat. Ennätys on, että maaliskuussa Nkurenkurusta lähetetty posti saapui Helsinkiin elokuussa… Joten toivossa on aina hyvä elää! Olin maanantaina taas asioimassa postitoimistossa, se on aina mielenkiintoista, koneet eivät oikein toimineet ja työntekijät olivat kiireisiä ja stressaantuneita, ei muuta kuin entistä ystävällisempi vaihde päälle, sama työntekijä pyöritti kerralla kolmen asiakkaan asioita ja olin heistä yksi. hymyilin syvään huokaisten ja vitsailtiin kuinka koneillakin on maanantaina hidas käynnistyminen ja rupateltiin siitä, mitä teen Namibiassa. No, saa tuossa taas tuttavuuksia luotua eikä täälläpäin minuuttiaikataululla eletä, hoitaa sitten mitä vain asiaa. Vielä voi mulle 2,5 viikon ajan lähettää postia, 16.11 jälkeen ei sitten enää kannata koska ei enää varmasti ehdi. Kiitos tuhannesti jokaiselle mua muistaneelle, myös pitkistä ja lyhyistä maileista, facebook-viesteistä, tekstareista, puheluista jne. Ne ovat täällä suuri ilo ja arvostan niitä todella!
Pitkästä aikaa rauhassa blogikirjoittelun äärellä. Tästä voit valita mistä aiheesta tahdot lukea valittuja sanoja: sairaskertomus, lemmikkikartoitus, puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja, kehittävää päiväkotielämää, Etanapostia.
Sairaskertomus
Olen ollut reissussa 8 viikkoa ja meneillään on kolmas antibioottikuuri ja kolmas yskänlääke, tässä jatkumossa on vähän jo surkuhupaisia piirteitä. Tällä vastustuskyvyllä tulen varmasti sitten sairastamaan koko suomen talvenkin. Aina en ole jaksanut olla kovinkaan kärsivällinen ja hupaisia puolia etsivä tämän sairastelun kanssa. Pahin takaisku oli se, kun perjantaina sain kipeänä töihin tulleelta eskariopelta sitkeän vatsataudin. Ripuli jatkui pahana reilut 48 tuntia ja perjantai-iltana oksensin vaivalla nieleskellyt hiilitabletit saman tien. Lauantaina menin läheiseen yksityissairaalaan kaikkine vaivoineni, keuhkonikin kuvattiin röntegenissä. Reissu kesti päivystyksessä 4 tuntia ja olin siellä yksin ja säädin takaisin kolmella taksilla, kun en vielä hallitse täkäläistä kimppataksi&vakiotaksireitti-systeemiä. Kuume nousi 38,5 asteeseen siitä rasituksesta, muuten olen ollut suht kuumeeton. Tyttöharkkareidemme viikonloppumatka peruuntui, ja olisin todella ollut moisen tyttöjen kesken -virkistäytymisen tarpeessa täällä… Ma vielä lepäilin suht paljon, eilisestä lähtien on elämä alkanut voittaa ja ruoka maistua, joten yskästä ja nuhasta en tahdo valittaa, vaikka ne aikamoisen komeat ovatkin eikä loppua näy. Olen 2 viikkoa nyt Windhoekissa asunut, vähitellen pystyn ryhtyä tutkimaan kotikaupunkiani. Tänään nepalilaiselle illalliselle suomalais-nepalilaiselle harkkaritoveripariskunnallemme, jee!
Lemmikkikartoitus ja muita pieniä iloja ja suuria murheita
Kipeänä etenkin olen kotona yrittänyt löytää pieniä iloja, niihin kuuluvat mm. pihapiirin kukkien ja kasvien, auringonlaskujen ja lintujen lisäksi pihapiirimme otukset. Gekkojen väritykset on mitä mielikuvituksellisimpia! Oranssi hännästä ja päästä, keskeltä mustaa, se on hauska kun koittaa piiloutua ja jompikumpi oranssi pää vilkkuu jostain. Jonkin verran eri kokoisia hämähäkkejä ja koppakuoriaisia on sisällä vieraillut, gekot pysyttelevät ulkona. Hyttyset myös joskus inisevät korvassa, kun täällä emme nuku verkon alla, koska Windhoek ei ole malaria-aluetta (lääkitys silti Suomeen asti, koska pitää syödä jälkikäteenkin). Näin myös jonkin näätä-tyyppisen eläimen pihalla vilahtavan, oli hieno! Katukoirat ja -kissat eivät tule muuriemme sisäpuolelle. Linnut Namibiassa on tosi hienoja! Aina kipeänä en ole kuitenkaan osannut pieniin iloihin keskittyä, vaan jokukin yö pyörin hereillä. Jos ajattelee ratkaista kaikki elämän mysteerit, kai siinä koko yö meneekin… Mulle voi heti paikalla ilmoittautua jos tietää vastaukset mm. kysymyksiin mahdanko saada jostain mukavaa työtä, ryhtyisinkö kansanopisto-opiskelijaksi kevääksi, mitä mä tekisin tällä elämälläni, miten ihmiset uskaltaa mennä naimisiin ja minne suunnittelisin reissua seuraavaksi ja saisin toisen puoliskon jotenkin yhdistettyä matkaan mukaan ja miksen osaa olla suunnittelematta seuraavaa reissua ja miten selviän Suomen minuuttiaikataulujen maailmassa? Suomea, joka 5 viikon päässä odottaa, ajattelee malttamattomana rakkaiden ihmisten kannalta ja kaikkien muiden asioiden suhteen sekasortoisella mielialalla.
Puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja
Tätä mitä mielenkiintoisinta aihetta olen viime aikoina pohtinut, mulla on ystäväni kanssa Suomessa ollut pitkään puheissa, että pitäisi perustaa tällainen kampanja, että Suomessa puhuisi tuntemattomille (voisi aloittaa siitä, että munkin kerrostalon rapussa naapurit tervehtisivät toisiaan…) edes tervehdysten verran kadulla ja julkisissa kulkuneuvoissa kohdatessa. Mutta oikeastaan tämä maailmanlaajuinen aihe ei jakaudu vain puhumaton Suomi - puheliaat eteläisemmät maat -akselilla vaan myös maaseutu-kaupunki -akseli ratkaisee. Luin Maria Kaakungan Tie jota kuljin - elämänkerran ja todella puhutteleva oli tämä kohta hänen palattuaan Namibiaan ja asuessaan ensi kertaa Windhoekissa, 15 Suomen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen : ” Pian omaksuin itsekin hoida vain omat asiasi - kapunkikulttuurin, mikä johti kiusalliseen tilanteeseen matkustaessani pohjoiseen tapaamaan sukulaisiani. Nousin Ondangwa - Oshikati minibsuuiin, kysyin kuskilta paljonko matka maksaa, ja hän ilmoitti sen olevan seitsemän randia. Maksoin ja istuuduin vapaalle paikalle. En tuntenut ketään bussissa olevaa, ja samlla unohdin, etten ollut Windhoekissa. Vähän ajan päästä kanssamatkustajat katselivat hämmästyneinä toisiaan kunnes vanhempi herrasmies kysyi minulta, kuinka saatoin olla tervehtimättä, ihan kuin en näkisi toisia ihmisiä. ”tällainen ei ole kulttuurissamme hyväksyttävää”, hän kommentoi. Pyysin anteeksi ja olin häpeissäni, olin vieraantunut omasta kulttuuristani.” Samaa voi miettiä Suomessa, ei esimerkiksi Hirvensalmen kyläkaupassa ole soveliasta asioida juttelematta lähiaikojen säistä perusteellisesti, säistä puhuminen Suomessahan ikään kuin vastaa täällä nukkumisten eli kuulumisten kyselyä, se on olennainen osa toisen tervehtimistä ja toisen huomaamista. Se on surullista, että nykypäivänä kun menet suunnilleen mihin maahan tahansa suurkaupunkiin, siellä ei tarvitse olla yhtään huomaavinaan muita ihmisiä. Toivottavasti maailman maaseutujen asukkaat eivät saa tartuntaa! Ero windhoekista helsinkiin muuttamisessa on siis pienempi huomattavasti kuin nkurenkurusta suoraan muuttaessa, mutta silti uskon, että iskee vastaan ihmisten käytös Suomessa. Täällä aina tervehtiessä kysytään kuulumiset, ja alan olla tottunut olemaan miss, madam, dear, darling ja kaikkea vastaavaa ihmisille, joiden kanssa kommunikoin. Myös ennen vanhaan - nykyaikana -akseli on maailmanlaajuisesti havaittavissa tässä ilmiössä mielestäni. Yhä luontevan kanssakäymisen lisääntymistä kaipaisin kaupunkeihin, Helsinkiin varsinkin sanoisin, ja voi muustakin puhua kuin koirista, lapsista ja säistä, jotka nekin ovat hyviä aloitusaiheita - ihan vaan olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja sanoa jotakin mukavaa. Oletteko huomanneet, kuinka jos tällaista Helsingin suunnalla tapahtuu, sanoja on lähes poikkeuksetta muualta muuttanut? Se kertonee heidän kaipuustaan tulla kohdatuksi ollessaan liikenteessä. Niin moni suomalainen myös asuu yksin, että se voi suurella todennäköisyydellä olla sen ihmisen ensimmäinen kenellekään sanoma sana koko päivänä. Suomalainen yksinäisyys on todella iso ilmiö, koitetaan jokainen huomata sitä bussissa viereen istuvaa (kukaanhan ei istu ennekuin on pakko) ja kerrostalon pihapiirissä tai bussipysäkillä vieressä olevaa ihmistä edes hymyllä ja moilla, pistetään kampanja käyntiin.
Kehittävää päiväkotielämää
Mitä sanoisit jos sinulle annettaisiin 30 kpl 4-5 vuotiasta energistä tyttöä ja poikaa, joista osa ei juuri ymmärrä englantia ja sanottaisiin, että pidä heidät luokassa oppitunnilla 90 minuuttia? Tämän dilemman parissa on mennyt pari viime päivää ja tulemaan menemään pari seuraavaakin ja viikoksi annettu aihe on Kissat ja koirat. Ja työntekijäresurssit 2 suomalaisharkkaria, jotka ei ole varsinaisia päiväkotikonkareita. Lapsethan on samanlaisia kaikkialla, mitä isompi ryhmä sitä vaikeampi keskittyä ja sanoisin että ryhmäkoko ja tunnin kesto ovat hieman pahasti ylimitoitetut. Tämähän on tietenkin vain suomalaisnäkökulma, nämä ovat Katuturan slummin parhaita päiväkoteja, ja lapsia otetaan ryhmiin monin kymmenittäin siitä syystä, että suuri joukko heistä tulee vuoden mittaan tippumaan pois rahasyystä (ei aina varaa n. 10 euron kuukausimaksuun perheillä) vuosi jakautuu kolmeen lukukauteen, ja myös väliraportit saavat jotkut vanhemmat ajattelemaan, että osaahan tuo lapsi jo kaikenlaista, eiköhän oteta se pois esikoulusta muutamaksi kuukaudeksi, menköön sitten kouluun ensi vuonna. Joka päiväkodissa esikouluvuoden saa käydä 5 orpoa, joilla ei muuten olisi siihen mitään mahista, tähän käytetään osa SLS:n Windhoekin päiväkotien kummien varoista, sitten myös ulkopelivälineisiin ja muihin esikoulukohtaisiin tarpeisiin käytetään rahaa, ja myös opettajien täydennyskoulutukseen mikä on hyvä. Opettajat joutuvat painimaan sellaisten asioiden kanssa, että saadaanko ensi kuussa palkkaa ja olisiko tässä kuussa varaa ruokkia lapsia muullakin kuin puurolla ja perjantaisin riisillä. Tämän viikon juuri tuuraamme koulutuksessa olevaa opettajaa hänen luokassaan. Kissoista ja koirista on jo piirretty kuvia yksin pienelle paperille ja ryhmänä isolle paperille maisemakuvaa jossa kissoja ja koiria ja on leikattu kissoja ja koiria lehdistä ja tänään aloitimme käsieläimiä (tarkoittaa että piirretään oma käsi ja sille sit peukaloon silmät, korvat yms ja siitä tulee eläin), jatkamme huomenna ja yritämme myös kunnianhimoisesti leikata ne niin ettei niistä tulisi pahasti raajarikkoja. Perjantaina ehkä teemme naamarit… Toivo Tirrosen päiväkoti sijaitsee Katuturan laitaseudulla ja siellä näyttää siltä kuin slummit ovat mielikuvissa, on paljon peltihökkyräkoteja, mutta lapset ovat hoidetun ja puhtaan oloisia, ja tyytyväisiä. Satuilua ja pelailua tänään on taas koitettu ja leikitty vapaasti ulkona ja oon opettanut pienen pientä leppäkerttua englanniksi kääntämänäni versiona. Toivo Tirrosessakin on ollut paljon suomalaisharkkareita, siel osataan suomeksi kajauttaa piiri pieni pyörii, heinillä härkien kaukalon, pää-olkapäät-peppu-polvet-varpaat, hämä-hämä-häkki ja mitähän kaikkea muuta. Se on suloista, mutta itse haluan opettaa englanniksi, kun koen että se on hyödyllisempää lapsille Meidän hiuksia, luomia, ihokarvoja, koruja, ihan kaikkea mahdollista ihmetellään hypistellen niin paljon kuin antaa sillittää, vetää, nyppiä ja tökkiä ja kehuja satelee, johon minä takaisin silitän noiden lettipää-prinsessojen päitä ja kerron heille, kuinka kauniita he ovat silmissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että toivoisin mustan tukan itsellenikin vielä en tiedä palaanko lettipäänä täältä vai en.
Mielestäni tämä kahden viikon katsaus päiväkotityöhön on juuri sopivan pituinen. Tänään laajennan työalaa menemällä seuraamaan kahden eskariopen 10-15-vuotiaille pitämää raamatturyhmää. ensi viikolla sitten sukelletaan yläkoulu-lukio-ikäisten maailmaan vaihteeksi ja sitten palataan 2-3-vuotiaisiin, Nkurenkurun suomalaislapsiin.lisäys: palasin juuri 10-15-vuotiaiden ryhmästä, se muistutti kuoroa, bailattiin samoja biisejä mut rukwangalin sijaan oshiwamboksi kuin nkurenkurun kirkkokuoro. siellä kerrottiin myös tarinoita. ryhmässä oli vaatimattomasti reilut 16 lasta ja nuorta, ja 2 nuorta opettajaa, Rebeka ja Sam, tosi ihana ryhmä! varhaisnuoret taitaa vaan olla mun oma ikäryhmä, osaavat & keskittyvät paremmin kuin alle kouluikäiset eikä ole nuorten kapinaa. Huomenna uudestaan ja lauantaina myyjäisiä ja konsettia sinne mahdollisesti myös seuraamaan!
ETANAposti
Jees, valittuja sanoja tähänkin: tilannekatsaus kertoo, että mulle on Suomesta lähetetty tietääkseni 6 kirjettä, joista 3 tähän mennessä löytänyt tiensä perille Nkurenkuruun tai Windhoekiin, jatkan odottelua. Mun lähettämistä 1-2 reissaa ties monetta viikkoa jossain maailmalla, toivottavasti nekin joskus perille tulevat. Ennätys on, että maaliskuussa Nkurenkurusta lähetetty posti saapui Helsinkiin elokuussa… Joten toivossa on aina hyvä elää! Olin maanantaina taas asioimassa postitoimistossa, se on aina mielenkiintoista, koneet eivät oikein toimineet ja työntekijät olivat kiireisiä ja stressaantuneita, ei muuta kuin entistä ystävällisempi vaihde päälle, sama työntekijä pyöritti kerralla kolmen asiakkaan asioita ja olin heistä yksi. hymyilin syvään huokaisten ja vitsailtiin kuinka koneillakin on maanantaina hidas käynnistyminen ja rupateltiin siitä, mitä teen Namibiassa. No, saa tuossa taas tuttavuuksia luotua eikä täälläpäin minuuttiaikataululla eletä, hoitaa sitten mitä vain asiaa. Vielä voi mulle 2,5 viikon ajan lähettää postia, 16.11 jälkeen ei sitten enää kannata koska ei enää varmasti ehdi. Kiitos tuhannesti jokaiselle mua muistaneelle, myös pitkistä ja lyhyistä maileista, facebook-viesteistä, tekstareista, puheluista jne. Ne ovat täällä suuri ilo ja arvostan niitä todella!
tiistai 27. lokakuuta 2009
pikaviestiä
heips, elossa ollaan ja nyt jopa hyvissä voimissa. välissä oli meilt netti pois puoli viikkoa ja oon ollut vatsataudissa. kun ehdin lähipäivinä, lupaan kirjoitella oikein kunnolla. elämä sujuu hyvin, uutta kotikaupunkia on nyt jo voimia tutkailla ja helteistä on. 3 vikaa päiväkotipäivää edessä. 5 viikkoa kotiin, tänään 8 takana!
torstai 22. lokakuuta 2009
Rotusortoa ihmetellen
Rotusortoa ihmetellen
Alkuun heti aiheeseen kuulumaton huomautus, olen unohtanut kertoa, että mun ja T:n haastattelu tulee ulos Radio Deissä tänään torstaina 22.10 klo 16.40 Toivon Päivä -lähetyksessä (silminnäkijänä maailmalla, noin 5 min pätkä). Sen jälkeen se on pengottavissa radiokanavan nettisivujen ohjelma-arkistosta, jos kiinnostaa hui, mitähän on tullut viikko sitten ”koko Suomelle” sanottua!
Lähipäivinä on noussut mitä moninaisemmissa yhteyksissä esiin rotusorto Namibian näkökulmasta, historiassa ja nykypäivänä. Luin keittiössä jonain päivänä uutislehteä ja hämmästyin artikkelia, jonka mukaan eräs sanomalehti maksaa eri palkan samasta työstä mustille ja valkoisille. Kysyin vierastalomme työntekijältä, joka oli syömässä kanssani, uskooko hän sen olevan totta. Hän vastasi kyllä, ja että näin voi käydä vaikka mustaihoisella olisi laajempi koulutus tai työkokemus. Järjetöntä! Ei mahdu päähäni yhtään paremmin kuin se maailmanlaajuinen fakta, että naiset ei monesti saa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehet.
Seuraavaksi ohjaajamme kerran Katuturassa ajaessamme kertoi, että rotusorto ei ole ollut tässä heimojen ja kielien sulatusuunissa Windhoekissa vain ihonvärien välistä, vaan Katuturassa oli ennen omat kadut kullekin etniselle ryhmälle. Vaikka ihmiset näyttävät varsin samalta ja kielet ovat sukulaiskieliä, niin että he ymmärtävätkin toisiaan kohtalaisesti! Taksikuskimme, tuo ystävällinen Mano-tyttösen Severus-isä jatkoi tästä samasta asiasta kertomista. Kun he olivat muuttaneet Windhoekiin (vuotta en muista, mutta on siitä aikaa) häntä oli lyöty kun hän oli kulkenut väärällä kadulla. Nyt tilanne ei enää ole tämä ja Severus sanoo että se on hyvä, mutta silti eri etnisten ryhmien (damat, namarat, namat, hererot, kwnagalit, ndongat, oshiwambot, owanbot ja mitä kaikkia niitä onkaan) väliset epäluuloisuudet näkyvät silloin tällöin arkisissa yhteyksissä. Nkurenkurussa eräs kasiluokkalainen tyttö kirjoitti englannin ainekirjoituksessaan, miten asuntolassa vanhemmat, eri kieliryhmiin kuuluvat tytöt eivät kohdelleet häntä ja hänen ystäviään hänen näkökulmastaan tasapuolisesti.
Tämän kaiken jälkeen tapasin eilen tuutoropettajani hyvän ystävän, Maria -namibialaisrouvan joka on asunut Suomessa 1976-1990. Ja minne hän minut veikään: kirjanjulkistamistilaisuuteen, jossa julkaistava kirja oli nimeltään vapaasti suomentaen Rohkeuden kyyneleet - viisi äitiä, viisi tarinaa, yksi voitto. Kirjailija Ellen oli koonnut viiden naisen elämäntarinat yksiin kansiin ja kaikki tarinat kertoivat apartheid-ajasta ja mitä se toi heidän elämäänsä: vankeutta mieltään osoittaneiden veljiensä ruokkimisesta, leskeyttä, synnytyksen vankilaoloissa… Sain myös lahjaksi tuon kirjan ja samoin Marian elämänkerran (se on suomennettu, nimeltään Tie jota kuljin) jota juuri parhaillaan luen. Haimme elämänkerran hänen toimistostaan opetusministeriöstä viidennestä kerroksesta upeasta ministeriötalosta, sieltä oli järjettömän hienot näkymät myöhään illalla kaupungin valojen ylle!
Minulle selvisi eilen uusia yhteyksiä Etelä-Afrikan ja Namibian historiasta, esimerkiksi että namibialaisia rotusorron vastustajia ja itsenäisyystaistelijoita vietiin myös sinne pahamaineiselle Robben Islandille, jossa kävin Kapkaupungissa viime vuoden toukokuussa ja jossa Nelson Mandelakin on istunut. Jonkin aikaa sitten luin täällä myös Kätköpaikka -romaanin, joka vierastalon hyllystä läytyi, kautta aikojen merkittävimpiä kristillisiä bestsellereitä, kertoi eräästä hollantilaisperheestä, joka kätki ja auttoi juutalaisia natseilta maailmansota-aikana ja kuinka he itse vielä jatkoivat työtään keskitysleirilläkin. Ihan ei mahdu tähän pieneen päähän miksi ihmisiä historiassa on eroteltu - ja yhäkin erotellaan - mitä järjettömimmillä perusteilla. Mehän ollaan samaa perhettä koko maailmankylä, eikö?
PS. Jälkikirjoituksena päiväkotituokioita: päivän pieniä juhlahetkiä päiväkodin lasten seassa: otin tunnilta kuusi lasta kerrallaan opettelemaan muistipeliä ja hommahan toimi. Jopa ne muutamat, joilla epäilemme olevan ADHD tai muuta keskittymis- ym.vaikeutta keskittyivät, kun ryhmä oli sopivan pieni. He olivat niin uskomattoman innoissaan, taputtivat, hymyilivät, pomppivat paikallaan, että mua hymyilytti! Samoin tänään piirsin lasten kädenjälkiä paperille ja teimme niistä eläimiä, lapset sai kertoa näyttääkö se (peukku on pää ja muut sormet jalkoja) leijonalta, norsulta, seepralta vai miltä. Söpöjä tuli! Lähipäivinä olen myös saduttanut lapsia silloin tällöin. Ja parasta kaikesta, pari tyttöä huusi lähtiessä: Kiitos kun tulitte tänään! Se kiitos oli paikallaan, sillä todella kaikkensa antaneena sieltä kotiin saa lähteä. Päiväkoti on isoista ryhmäkoistaan, vähäisistä työntekijämääristään ja tästä haastavasta yhtälöstä huolimatta lapsille tärkeä ja maineeltaan Katuturan parhaita, kiitos siitä myös suomalaisille kummeille! Olisipa kaikilla maailman lapsilla päiväkodeissaan ja kouluissaan suomalaiset ryhmäkoot ja mahdollisuus pienryhmätoimintaan ja erityistukeen varsinkin sitä tarvitseville!
Tässä vielä hieman sadutuksen satua:
”Oli äiti ja isä. Lapsi oli leikkimässä. Oli myös koira. Koira juoksi pois. He menivät taloon sisälle ja koira oli syömässä. Tyttö sanoi, että hänellä on huono olo. Hän ei pitänyt koirista. Koira meni pois. Äiti synnytti vauvan. Vauva kasvoi isoksi. ” -Lydia, 6 vuotta, Emmanuelin päiväkodin esikouluryhmästä.
”Kerron isästäni. Isä vei minut uima-altaalle. Isä osti minulle joitakin mukavia juttuja, minun nukelleni, kuten pienen talon, ja auton. Nukkeni ajoi. Jos se auto tai nukke hajoaa, kerron isälleni, että hän ostaisi minulle uusia.” - Marianna, 6 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
”Oli yksi tyttö ja kaksi poikaa. He menivät ottamaan kukkia, Raamatun ja koiranpennun. Sitten he menivät kirkkoon. Sitten kaksi poikaa meni kaupunkiin ja äiti ja sisko myös, he menivät ostamaan ruokaa ruoanlaittoa varten, joitakin porkkanoita, yhden omenan ja yhden tomaatin. Loppu.” -Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
”Olipa kerran poika ja tyttö. Tyttö oli leikkimässä talon sisällä ja poika oli leikkimässä keinuilla. sitten poika teki jotakin väärää ja sanoi anteeksi. He löivät toisiaan. Sitten isä tuli ja kertoi heille, että he lähtevät nyt esikolusta kotiin. ” -poika, 5 vuotta.
”Oli yksi tyttö, yksi vauva, kaksi äitiä ja kaksi poikaa. He menivät jälleen kirkkoon. Sen jälkeen he menivät ostamaan porkkanoita. Sitten he menivät kouluun. Vauva kaatui parvekkeella. He menivät sairaalaan kaupunkiin ja toivat myös kukkia. Ja he ostivat porkkanoita, jäätelöä, keksejä, tomaatteja ja jotakin muuta ruokaa. He ostivat puun, mutta siinä ei ollut omenoita. Oli myös kissa ja koira, koira sanoi kissalle: Tule tänne, haluan sanoa sinulle jotakin.” - Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
Alkuun heti aiheeseen kuulumaton huomautus, olen unohtanut kertoa, että mun ja T:n haastattelu tulee ulos Radio Deissä tänään torstaina 22.10 klo 16.40 Toivon Päivä -lähetyksessä (silminnäkijänä maailmalla, noin 5 min pätkä). Sen jälkeen se on pengottavissa radiokanavan nettisivujen ohjelma-arkistosta, jos kiinnostaa hui, mitähän on tullut viikko sitten ”koko Suomelle” sanottua!
Lähipäivinä on noussut mitä moninaisemmissa yhteyksissä esiin rotusorto Namibian näkökulmasta, historiassa ja nykypäivänä. Luin keittiössä jonain päivänä uutislehteä ja hämmästyin artikkelia, jonka mukaan eräs sanomalehti maksaa eri palkan samasta työstä mustille ja valkoisille. Kysyin vierastalomme työntekijältä, joka oli syömässä kanssani, uskooko hän sen olevan totta. Hän vastasi kyllä, ja että näin voi käydä vaikka mustaihoisella olisi laajempi koulutus tai työkokemus. Järjetöntä! Ei mahdu päähäni yhtään paremmin kuin se maailmanlaajuinen fakta, että naiset ei monesti saa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehet.
Seuraavaksi ohjaajamme kerran Katuturassa ajaessamme kertoi, että rotusorto ei ole ollut tässä heimojen ja kielien sulatusuunissa Windhoekissa vain ihonvärien välistä, vaan Katuturassa oli ennen omat kadut kullekin etniselle ryhmälle. Vaikka ihmiset näyttävät varsin samalta ja kielet ovat sukulaiskieliä, niin että he ymmärtävätkin toisiaan kohtalaisesti! Taksikuskimme, tuo ystävällinen Mano-tyttösen Severus-isä jatkoi tästä samasta asiasta kertomista. Kun he olivat muuttaneet Windhoekiin (vuotta en muista, mutta on siitä aikaa) häntä oli lyöty kun hän oli kulkenut väärällä kadulla. Nyt tilanne ei enää ole tämä ja Severus sanoo että se on hyvä, mutta silti eri etnisten ryhmien (damat, namarat, namat, hererot, kwnagalit, ndongat, oshiwambot, owanbot ja mitä kaikkia niitä onkaan) väliset epäluuloisuudet näkyvät silloin tällöin arkisissa yhteyksissä. Nkurenkurussa eräs kasiluokkalainen tyttö kirjoitti englannin ainekirjoituksessaan, miten asuntolassa vanhemmat, eri kieliryhmiin kuuluvat tytöt eivät kohdelleet häntä ja hänen ystäviään hänen näkökulmastaan tasapuolisesti.
Tämän kaiken jälkeen tapasin eilen tuutoropettajani hyvän ystävän, Maria -namibialaisrouvan joka on asunut Suomessa 1976-1990. Ja minne hän minut veikään: kirjanjulkistamistilaisuuteen, jossa julkaistava kirja oli nimeltään vapaasti suomentaen Rohkeuden kyyneleet - viisi äitiä, viisi tarinaa, yksi voitto. Kirjailija Ellen oli koonnut viiden naisen elämäntarinat yksiin kansiin ja kaikki tarinat kertoivat apartheid-ajasta ja mitä se toi heidän elämäänsä: vankeutta mieltään osoittaneiden veljiensä ruokkimisesta, leskeyttä, synnytyksen vankilaoloissa… Sain myös lahjaksi tuon kirjan ja samoin Marian elämänkerran (se on suomennettu, nimeltään Tie jota kuljin) jota juuri parhaillaan luen. Haimme elämänkerran hänen toimistostaan opetusministeriöstä viidennestä kerroksesta upeasta ministeriötalosta, sieltä oli järjettömän hienot näkymät myöhään illalla kaupungin valojen ylle!
Minulle selvisi eilen uusia yhteyksiä Etelä-Afrikan ja Namibian historiasta, esimerkiksi että namibialaisia rotusorron vastustajia ja itsenäisyystaistelijoita vietiin myös sinne pahamaineiselle Robben Islandille, jossa kävin Kapkaupungissa viime vuoden toukokuussa ja jossa Nelson Mandelakin on istunut. Jonkin aikaa sitten luin täällä myös Kätköpaikka -romaanin, joka vierastalon hyllystä läytyi, kautta aikojen merkittävimpiä kristillisiä bestsellereitä, kertoi eräästä hollantilaisperheestä, joka kätki ja auttoi juutalaisia natseilta maailmansota-aikana ja kuinka he itse vielä jatkoivat työtään keskitysleirilläkin. Ihan ei mahdu tähän pieneen päähän miksi ihmisiä historiassa on eroteltu - ja yhäkin erotellaan - mitä järjettömimmillä perusteilla. Mehän ollaan samaa perhettä koko maailmankylä, eikö?
PS. Jälkikirjoituksena päiväkotituokioita: päivän pieniä juhlahetkiä päiväkodin lasten seassa: otin tunnilta kuusi lasta kerrallaan opettelemaan muistipeliä ja hommahan toimi. Jopa ne muutamat, joilla epäilemme olevan ADHD tai muuta keskittymis- ym.vaikeutta keskittyivät, kun ryhmä oli sopivan pieni. He olivat niin uskomattoman innoissaan, taputtivat, hymyilivät, pomppivat paikallaan, että mua hymyilytti! Samoin tänään piirsin lasten kädenjälkiä paperille ja teimme niistä eläimiä, lapset sai kertoa näyttääkö se (peukku on pää ja muut sormet jalkoja) leijonalta, norsulta, seepralta vai miltä. Söpöjä tuli! Lähipäivinä olen myös saduttanut lapsia silloin tällöin. Ja parasta kaikesta, pari tyttöä huusi lähtiessä: Kiitos kun tulitte tänään! Se kiitos oli paikallaan, sillä todella kaikkensa antaneena sieltä kotiin saa lähteä. Päiväkoti on isoista ryhmäkoistaan, vähäisistä työntekijämääristään ja tästä haastavasta yhtälöstä huolimatta lapsille tärkeä ja maineeltaan Katuturan parhaita, kiitos siitä myös suomalaisille kummeille! Olisipa kaikilla maailman lapsilla päiväkodeissaan ja kouluissaan suomalaiset ryhmäkoot ja mahdollisuus pienryhmätoimintaan ja erityistukeen varsinkin sitä tarvitseville!
Tässä vielä hieman sadutuksen satua:
”Oli äiti ja isä. Lapsi oli leikkimässä. Oli myös koira. Koira juoksi pois. He menivät taloon sisälle ja koira oli syömässä. Tyttö sanoi, että hänellä on huono olo. Hän ei pitänyt koirista. Koira meni pois. Äiti synnytti vauvan. Vauva kasvoi isoksi. ” -Lydia, 6 vuotta, Emmanuelin päiväkodin esikouluryhmästä.
”Kerron isästäni. Isä vei minut uima-altaalle. Isä osti minulle joitakin mukavia juttuja, minun nukelleni, kuten pienen talon, ja auton. Nukkeni ajoi. Jos se auto tai nukke hajoaa, kerron isälleni, että hän ostaisi minulle uusia.” - Marianna, 6 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
”Oli yksi tyttö ja kaksi poikaa. He menivät ottamaan kukkia, Raamatun ja koiranpennun. Sitten he menivät kirkkoon. Sitten kaksi poikaa meni kaupunkiin ja äiti ja sisko myös, he menivät ostamaan ruokaa ruoanlaittoa varten, joitakin porkkanoita, yhden omenan ja yhden tomaatin. Loppu.” -Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
”Olipa kerran poika ja tyttö. Tyttö oli leikkimässä talon sisällä ja poika oli leikkimässä keinuilla. sitten poika teki jotakin väärää ja sanoi anteeksi. He löivät toisiaan. Sitten isä tuli ja kertoi heille, että he lähtevät nyt esikolusta kotiin. ” -poika, 5 vuotta.
”Oli yksi tyttö, yksi vauva, kaksi äitiä ja kaksi poikaa. He menivät jälleen kirkkoon. Sen jälkeen he menivät ostamaan porkkanoita. Sitten he menivät kouluun. Vauva kaatui parvekkeella. He menivät sairaalaan kaupunkiin ja toivat myös kukkia. Ja he ostivat porkkanoita, jäätelöä, keksejä, tomaatteja ja jotakin muuta ruokaa. He ostivat puun, mutta siinä ei ollut omenoita. Oli myös kissa ja koira, koira sanoi kissalle: Tule tänne, haluan sanoa sinulle jotakin.” - Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
päiväkodissa työtä riittää
uuden elämänvaiheen alku eli aloitus harjoittelijana windhoekin päässä on hieman takkuillut ja ollut kankeaa. oon puolikipeä yhä ja edelleen, pe sain taas antibiootit jotka siis jo loppui, mut tauti senkun eteni pahemmaks (tosi tukossa ja yskin paljon ja oon väsynyt, kohta kenties päätän mennä uusiks lääkäriin) kuitenkaan kuume ei ole noussut, joten oon ollut nuo 4-tuntiset päivät töissä ja muuten koittanut lepäillä paljon. hieman olen lähiseutua kävellen ja karttaa tutkaillen (en tietty samaan aikaan, sehän ois turistilook!) tänään kävin katsoo juna-asemaa, ja totesin et täs maassa menee junia kahta reittiä pitkin, öisin molemmat, eli unohdan namibialaisen junamatkailun. minuuttiaikatauluja ei harrasteta, vaan junalle pitää tulla puoli tuntia ennen lähtöä, eli juna seisoo lähes tunnin joka asemallaan. kävin samalla liikennemuseossa, se oli ihan kiintoisaa ja oon kauppa-, posti-, puistopuolta hieman ehtinyt tutkia ja tehdä listaa mihin vois mennä tutustuu kunhan olo kohenee(kasvitieteellinen keskus, pari museoo, leffateatteri, uima-stadion...).
toisekseen nuo 4-tunnin päivät kirkon Emmanuel- päiväkodis vie voimia enemmän ku 8-tunnin päiväkotisijaisuudet suomessa esimerkiksi, meno on aika villiä, lapsia yli sata, työntekijöitä 4 ja me ja siivooja, joten melu on välillä huikeita desibelejä. kavereille kiitos kynälahjoituksista, menevät täl viikol ja ens viikol perille (annan vikana päivänä kiitoslahjaksi kumpaankin päiväkotiin) ja ne tosiaan tulevat tarpeeseen, tuolla on materiaalipulaa. ja kiitos riparilaisilleni askarrelluista muistipelikorteista, opetan peliä parhaillaan ja niistäkin korteista riittää kahteen päiväkotiin:) uusia lauluja ja loruja on opittu puolin ja toisin ja karhu nukkuu (eli lion is sleeping) on hittileikki. oon myös vähän saduttanut lapsia. aika haastavalta tuntuu arki siellä, suuri lapsimäärä ja se, että huomiota on opittu saamaan lyömällä, potkimalla jne. ja siitä poisopettaminen ja anteeksipyytämisen opettelu ja muut elämän perustaidot teettävät meillä aikuisilla kokoaikaista työtä (tuntee olevansa poliisi kun aina jonkun tekemisiin pitää puuttua ja joku itkee, mutta lapset kyllä tietävät päiväkodin säännöt kun niitä kysyy ja tietävät milloin pitää pyytää anteeksi, mutta tarvitsevat paljon ohjausta). myös tuo arkisen väkivaltaisuuden määrä tulee ilmi lasten kertomissa saduissa (ja myös se varmaan et telkkaristakin saa katsoa mitä vaan väkivaltaisuuksia), mutta päiväkotien vanhempainilloissa on myös puhuttu tuosta rankaisemispuolesta, ettei annettaisi aina lapsille sitä mallia, että asioita voi ratkaista lyömällä. voitte muistaa noita arvokasta työtä tekeviä opeja Simonia, Annaa, Raunaa, Herthaa ja Raimia rukouksissa, ja lapsia kans. ensi viikolla siis toivo tirroseeen toiseen kummipäiväkotiin, joka on pienempi ja jossa on ehkä vähemmän sekasortoista:) hurjan söpöjä nuo lapset ovat tietenkin kyllä! mukana myös yksi 6v-tyttö, jonka jalkaterät ovat kävelykelvottomat, konttaa toiminnassa mukana ja haetaan kotiin pyörätuolin kanssa, hän on varsin reipas sydämenvaltaaja!
meillä oli myös ongelmia taksikuskien tulemisen luotettavuuden kanssa, mutta nyt meitä kuljettaa yhden hymyileväisen eskaritytön isä, joka on tosi mukava, kertoilee perheestään ja elämästään matkoilla. katuturan slummikaupunginosassa on monenlaista asutusta, yllättävän hyvästä ihan peltihökkeleihin, mutta ei perinteisiä majoja.
lisäksi on ollut vaikeuksia saada auto, ja asia yhä auki, meidän tyttöharkkareiden viikonloppureissuun waterbergiin, toivotaan että se nyt järjestyy ja pääsemme matkaan virkistymään! kuulumisiin!
toisekseen nuo 4-tunnin päivät kirkon Emmanuel- päiväkodis vie voimia enemmän ku 8-tunnin päiväkotisijaisuudet suomessa esimerkiksi, meno on aika villiä, lapsia yli sata, työntekijöitä 4 ja me ja siivooja, joten melu on välillä huikeita desibelejä. kavereille kiitos kynälahjoituksista, menevät täl viikol ja ens viikol perille (annan vikana päivänä kiitoslahjaksi kumpaankin päiväkotiin) ja ne tosiaan tulevat tarpeeseen, tuolla on materiaalipulaa. ja kiitos riparilaisilleni askarrelluista muistipelikorteista, opetan peliä parhaillaan ja niistäkin korteista riittää kahteen päiväkotiin:) uusia lauluja ja loruja on opittu puolin ja toisin ja karhu nukkuu (eli lion is sleeping) on hittileikki. oon myös vähän saduttanut lapsia. aika haastavalta tuntuu arki siellä, suuri lapsimäärä ja se, että huomiota on opittu saamaan lyömällä, potkimalla jne. ja siitä poisopettaminen ja anteeksipyytämisen opettelu ja muut elämän perustaidot teettävät meillä aikuisilla kokoaikaista työtä (tuntee olevansa poliisi kun aina jonkun tekemisiin pitää puuttua ja joku itkee, mutta lapset kyllä tietävät päiväkodin säännöt kun niitä kysyy ja tietävät milloin pitää pyytää anteeksi, mutta tarvitsevat paljon ohjausta). myös tuo arkisen väkivaltaisuuden määrä tulee ilmi lasten kertomissa saduissa (ja myös se varmaan et telkkaristakin saa katsoa mitä vaan väkivaltaisuuksia), mutta päiväkotien vanhempainilloissa on myös puhuttu tuosta rankaisemispuolesta, ettei annettaisi aina lapsille sitä mallia, että asioita voi ratkaista lyömällä. voitte muistaa noita arvokasta työtä tekeviä opeja Simonia, Annaa, Raunaa, Herthaa ja Raimia rukouksissa, ja lapsia kans. ensi viikolla siis toivo tirroseeen toiseen kummipäiväkotiin, joka on pienempi ja jossa on ehkä vähemmän sekasortoista:) hurjan söpöjä nuo lapset ovat tietenkin kyllä! mukana myös yksi 6v-tyttö, jonka jalkaterät ovat kävelykelvottomat, konttaa toiminnassa mukana ja haetaan kotiin pyörätuolin kanssa, hän on varsin reipas sydämenvaltaaja!
meillä oli myös ongelmia taksikuskien tulemisen luotettavuuden kanssa, mutta nyt meitä kuljettaa yhden hymyileväisen eskaritytön isä, joka on tosi mukava, kertoilee perheestään ja elämästään matkoilla. katuturan slummikaupunginosassa on monenlaista asutusta, yllättävän hyvästä ihan peltihökkeleihin, mutta ei perinteisiä majoja.
lisäksi on ollut vaikeuksia saada auto, ja asia yhä auki, meidän tyttöharkkareiden viikonloppureissuun waterbergiin, toivotaan että se nyt järjestyy ja pääsemme matkaan virkistymään! kuulumisiin!
lauantai 17. lokakuuta 2009
Vallankumouksellista:Windhoekiin voi SOITTAA googletalk-ohjelmalla!
jippii, nyt elämä hymyilee ja yhteydenpitomahikset ovat saaneet täysin uuden ulottuvuuden täällä pääkaupungissa! mulle voi soittaa netin kautta (ei siis maksa mitään teille 24/7 netin omaaville siellä, mulle maksaa prepaid-nettiaikaa noin euron puolessa tunnissa eli halpaa on!) ohjeet: tarvitset gmail-sähköpostiosoitteen, ja kuulokkeet, ja lataa googletalk -ohjelma. kun menet nettiin, kytke googletalk päälle (ihan niinkuin mese) ja jos huomaat et oon available (sannayk at gmail.com, näkyy vihreä pallo), niin kirjoita pikaviesti ja sovitaan chattaamalla soittamisesta, kytketään luurit ja suljen muut nettisivut haittaamasta. voi myös esim. tekstaril namibiannumeroon sopia milloin voisi puhella (kotona yleensä aina suomen kasin jälkeen). meillä on ohjaajamme mokkula taas lainassa, silloin kun hänellä työmatkoja, meillä ei ole kotona nettimahista, mutta nyt on ainakin joitakin päiviä. ja aikaerohan poistuu ensi sunnuntaina, kun te siellä siirrytte talviaikaan eli namibian kesäaikaan. ens la-su lähden tyttöjen roadtripille waterberg-vuorelle vaeltelemaan, katsomaan 200 m syviä solamaisemia ja krokofarmille yms:) luksusloma odottaa! tosin arkikin ihan luksusta windhoekissa: aamuisinkin lämmin suihku, sähköllä toimivat hellat ja jääkaapit, mikro, tv ja mitä kaikkea ihmeellisyyksiä (ihan turhakkeita mut kyllähän niitä silleen arvostaa oltuaan 1,5 kk ilman niitä, heh!) eipä siis muuta kuin soittelemisiin! on ihan uskomatonta kuulla läheisten ääniä tänne kauas! ps. tänään varmistettiin suomen lennot, eli oikeasti ollaan tulossa takas ti 1.12 klo 14 suomen kamaralle:) ja swazimaahan lomalentoja 21.-28.11 tutkiskelen! näin riemuisasti etenee flunssatoipilaan kotivapaapäivä:)
windhoekin elämän alkua
Pe 16.10
Maaginen puoliväli on nyt ylittymässä. Nyt väsynyt olo ollut ymmärrettävästi lähipäivinä muuttamisesta, muutoksesta, matkaamisesta, lyhyistä yöunista, flunssasta. Sain tänään lääkäristä uuden antibioottikuurin ja yskänlääkkeen, yskästäni voisi sanoa että komea yskä, kunhan vain pysyisi (eli toivottavasti ei pysy). Tänään kierrettiin ohjaajan autokyydillä nuo kolme kirkon päiväkotia/esikoulua, joita SLS tukee kummityön kautta ryhmätuella. Upeita paikkoja! Hyvät talot, lapsille sopivat tilat ja välineitä ja materiaalia löytyi ja mukavat opettajat (yksi mies, muut naisia) lapsiryhmät olivat n. 30-50 lasta, ryhmiä oli esim. 2-3vuotiaiden, 4-5 vuotiaiden ja 5-6 vuotiaiden. Opettajia on muutama per ryhmä, vaihtelevasti (tuurailevat sairastuneita paikoissa keskenään ilmeisesti). Vastaanottomme ekassa paikassa varsinkin oli sellainen et lapsijoukko juoksi autollemme, ja piiritti meidät ennen kuin olimme saaneet itseämme kunnolla ulos autostakaan, jokainen tahtoi saada pidettyä kiinni kädestä, halattua ja niin edelleen. Eli toistakymmentä lasta roikkui kiinni ja huutelivat hellouta innoissaan. Vedin heti rajan siihen että ketään en ilmaan, syliin, reppuselkään nostele (paitsi istuessani tietenkin) , tai selkäni on kipeä alle aikayksikön. Kiinnostuneella fiiliksellä tartun työhön, autamme myös SLS-kummeille Suomeen menevien kummikuulumisten (kummikohdekirje) kirjoittamisessa ohjaajiamme työkokemuksemme perusteella. Asioita hoideltiin, ja työnantajajärjestömme tarjosi hyvän ravintolalounaan jäätelöannoksen kera! osaan jo lähipostiin ja muihin tarpeellisiin paikkoihin ja huomenna ja lähitulevaisuudessa jatkuu Windhoekin kartoittaminen (pitäisi saada ensin kartta käsiinsä). La vapaa, su konfirmaatiojumalanpalvelukseen reissataan!
Maaginen puoliväli on nyt ylittymässä. Nyt väsynyt olo ollut ymmärrettävästi lähipäivinä muuttamisesta, muutoksesta, matkaamisesta, lyhyistä yöunista, flunssasta. Sain tänään lääkäristä uuden antibioottikuurin ja yskänlääkkeen, yskästäni voisi sanoa että komea yskä, kunhan vain pysyisi (eli toivottavasti ei pysy). Tänään kierrettiin ohjaajan autokyydillä nuo kolme kirkon päiväkotia/esikoulua, joita SLS tukee kummityön kautta ryhmätuella. Upeita paikkoja! Hyvät talot, lapsille sopivat tilat ja välineitä ja materiaalia löytyi ja mukavat opettajat (yksi mies, muut naisia) lapsiryhmät olivat n. 30-50 lasta, ryhmiä oli esim. 2-3vuotiaiden, 4-5 vuotiaiden ja 5-6 vuotiaiden. Opettajia on muutama per ryhmä, vaihtelevasti (tuurailevat sairastuneita paikoissa keskenään ilmeisesti). Vastaanottomme ekassa paikassa varsinkin oli sellainen et lapsijoukko juoksi autollemme, ja piiritti meidät ennen kuin olimme saaneet itseämme kunnolla ulos autostakaan, jokainen tahtoi saada pidettyä kiinni kädestä, halattua ja niin edelleen. Eli toistakymmentä lasta roikkui kiinni ja huutelivat hellouta innoissaan. Vedin heti rajan siihen että ketään en ilmaan, syliin, reppuselkään nostele (paitsi istuessani tietenkin) , tai selkäni on kipeä alle aikayksikön. Kiinnostuneella fiiliksellä tartun työhön, autamme myös SLS-kummeille Suomeen menevien kummikuulumisten (kummikohdekirje) kirjoittamisessa ohjaajiamme työkokemuksemme perusteella. Asioita hoideltiin, ja työnantajajärjestömme tarjosi hyvän ravintolalounaan jäätelöannoksen kera! osaan jo lähipostiin ja muihin tarpeellisiin paikkoihin ja huomenna ja lähitulevaisuudessa jatkuu Windhoekin kartoittaminen (pitäisi saada ensin kartta käsiinsä). La vapaa, su konfirmaatiojumalanpalvelukseen reissataan!
torstai 15. lokakuuta 2009
saavuin uuteen kotiin, kunhan tuli nahtya etoshan elaimellista menoa!
olen nyt turvaisasti muuttanut kaarmeiden seasta (mutta muuten ihanasta ja rauhaisasta) nkurenkurusta paakaupunkiin windhoekiin (varkaiden eli toisenlaisten kaarmeiden sekaan, mut mut on koulutettu hyvin suojautumaan ja toimimaan). koti on kiva! kirkon vierastalo, pihas tapaa mm. piispaa ja pappia, just tosi puhelias johannes-piispa oniipasta ja yliopiston pappi joka lupasi vieda tutustumaan yliopistoon. talossamme on 4 huonetta, 2/3 hengen eli meil voi olla 0-5 talokaveria mun ja t:n lisaks, huoneet on kivat loytyy tuulettimesta jaakaappiin kaikkea, kaks sankya, vaatekaappi ja poyta. tanaa alkupalaveerailua ohjaajien kaa ja siina sivussa meista tehtii haastattelu silminnakijana maailmallla-ohjelmaan radio deihin, pitais tulla ulos ens viikon to iltapaivalla.
reittimme kulki siis tsumebin kaupungin (kaunis, tosin oltii siel enimmaksee pimealla!) kautta ja Etoshan luonnonpuistossa reilu vuorokausi pyorittiin. ihan mieleton paikka! ymmarran mita missasin ku ei oltu ikina swazimaas yota luonnonpuistos eika edes menty auringonnousun aikaan sinne! elaimet liikkuuu eniten auringon nousun ja laskun lahella kun ei ole kuuminta. bongattiin mm. sarvikuonoja n. 5, magnusteja pari, pahkasikoja muutama, leijonia (uroksia, naaraita, pentuja) yli 15, norsuja toistakymmenta isoja ja pienia, kirahveja koko joukko (ne on niin hienoja!) apinoita, antilooppeja(varmaan viitta sorttia eri sarvipaita), hyeenoja, lintuja... miettikaa milta leijonakuningas-leffa nayttaisi livena niin olette lahella totuutta siita fiiliksesta siella, ajeltiin yli 400 km ristiin rastiin. yovyttii telttaillen ja norsut piti melua juomapaikalla. siel pystyi katsomaan juomapaikan tapahtumia aidan takaa, lammikko oli valaistu (ja huhhuh niiden valokuvaavien turistien maaraa siel illalla...)hienointa kirahvien ja norsujen lisaks tietty (olen edellamainittujen mita suurin fani) oli ke/aamun leijonienkatselu aamiainen, paikassa ei ollut ketaan muita ja leijonia oli joka puolella autoamme! leikkivia, loikoilevia, kuljeskelevia! ohjaajamme sanoi etta tilasi ne leijonat t:lle ja ne kirahvit mulle nkurenkurun harkkajakson hyvaksi paatoslahjaksi:) suosittelen kyl yon yli luonnonpuistoretkeilya kaikille joilla joskus elamassaan on moiseen mahis tarjolla!
reittimme kulki siis tsumebin kaupungin (kaunis, tosin oltii siel enimmaksee pimealla!) kautta ja Etoshan luonnonpuistossa reilu vuorokausi pyorittiin. ihan mieleton paikka! ymmarran mita missasin ku ei oltu ikina swazimaas yota luonnonpuistos eika edes menty auringonnousun aikaan sinne! elaimet liikkuuu eniten auringon nousun ja laskun lahella kun ei ole kuuminta. bongattiin mm. sarvikuonoja n. 5, magnusteja pari, pahkasikoja muutama, leijonia (uroksia, naaraita, pentuja) yli 15, norsuja toistakymmenta isoja ja pienia, kirahveja koko joukko (ne on niin hienoja!) apinoita, antilooppeja(varmaan viitta sorttia eri sarvipaita), hyeenoja, lintuja... miettikaa milta leijonakuningas-leffa nayttaisi livena niin olette lahella totuutta siita fiiliksesta siella, ajeltiin yli 400 km ristiin rastiin. yovyttii telttaillen ja norsut piti melua juomapaikalla. siel pystyi katsomaan juomapaikan tapahtumia aidan takaa, lammikko oli valaistu (ja huhhuh niiden valokuvaavien turistien maaraa siel illalla...)hienointa kirahvien ja norsujen lisaks tietty (olen edellamainittujen mita suurin fani) oli ke/aamun leijonienkatselu aamiainen, paikassa ei ollut ketaan muita ja leijonia oli joka puolella autoamme! leikkivia, loikoilevia, kuljeskelevia! ohjaajamme sanoi etta tilasi ne leijonat t:lle ja ne kirahvit mulle nkurenkurun harkkajakson hyvaksi paatoslahjaksi:) suosittelen kyl yon yli luonnonpuistoretkeilya kaikille joilla joskus elamassaan on moiseen mahis tarjolla!
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Nkurenkurun loppumuistelot
Rajan takana retkeilystä ja ihonvärien pohdiskelusta
Teimme lauantaina päiväretken Angolaan tuosta Kavangojoen yli puukanootilla kolmen opaspojan kanssa. Kylän nimi tuossa toisella puolella on Kwangar, ja oli jännä huomata miten moni asia muuttui: moottoripyörien määrä (Nkurenkurussa ei niitä näe), portugalin kieli, osa majojen rakennustyylistä, kunnollisemmissa rakennuksissa oli myös luodinreikiä. Olin varautunut näkemään usean ramman ihmisen, Angolassa kun on saatu rauha vuonna 2002 ja maassa on yhä kytevä maamiinaongelma, mutta itse en huomannut yhtään raajarikkoa. Kävimme yhden opaspoikamme sedällä, siskolla ja vanhempien kotona, se oli mielenkiintoista. Angolassa harjoittelussa ollut ystäväni oli innoissaan portugalin kieltä muistelemassa. Kävimme katsomassa myös pientä sairaalaa ja uudehkoa koulua. Muuten palvelut ja myös tiet olivat vähissä, esimerkiksi kaupassa moni käy Nkurenkurun puolella. Näin erään 2 kk ikäisen vauvan, jolla oli uskomaton korvasta korvaan -tyyppinen hymy!
Vastaan tuli myös tosi pieni albiinovauva äitinsä sylissä. Kun katsoin heihin päin, äiti heti peitti albiinovauvansa pään huivilla, äiti-raukka on varmaankin hämillään miksi sai erilaisen lapsen. Albiinoilla ei ole todellakaan elämässään helppoa. Nkurenkurun yläaste-lukiossamme on 8-luokkalainen albiinotyttö ja ylioppilas-albiinopoika. Varsinkin tyttö kyselee ja pohtii paljon, miksi Jumala teki hänestä erinäköisen. Ennen kuin kristinusko alkoi vaikuttaa täällä, kaikki albiinoina syntyneet vietiin joelle ja jätettiin krokotiilien syötäväksi, sillä uskottiin, että pahat henget ovat aiheuttaneet ”vääränlaisen” lapsen syntymän. Samahan pätee monesti kehitysvammaisiinkin kehitysmaissa, onneksi se on vähentymässä (esim. SLS etsii juuri kummeja Nepalin kehitysvammaisille tytöille, ja jos vielä on kastiton, niin en kyllä tiedä miten voi enää huonommat lähtökohdat ihminen elämälleen saada!). Täällä on tunnettu Jaakko Kangayi choir -kuoro, joka on saanut nimensä albiinon mukaan. Tämän Jaakon pelasti kristityksi kääntynyt kavangolainen, ja Jaakosta tuli aikuisena merkittävä kirkonmies tänne Kavangolle. Albiinoiden on ymmärtääkseni vaikeampi myös löytää elämänkumppania. Eivätkä he koe meidän valkoihoistenkaan keskellä olevansa yhtään samanlaisia, sillä he ovat erilaisen vitivalkoisia ja lisäksi heillä tietenkin on heimonsa kasvonpiirteet, afrotukka ja muut ruumiinrakenteelliset ominaisuudet. Heidän pitää suojata ihoaan täällä myös megatarkkaan, mikä ei varmaankaan tunnu helpolta.
Stipendigaala ja lähtijäishässäkkää
Eilen illalla oli koulun stipendigaala, sillä lukukausi lähestyy loppuaan. Palkintoja jaettiin ainekohtaisesti kullekin luokalle, parhaasta akateemisesta esiintymistaidosta, parhaasta todistuksen yhteispistemäärästä jne. Ensin ihmettelin, eikö yksikään tyttö ole pärjännyt, mutta sitten parilta luokalta parhaimmisto koostuikin pelkästään tytöistä ja rehtori kyseli kovaan ääneen ”missä ovat kaikki pojat?”. Myös useita kummioppilaita palkittiin, muun muassa koko koulusta eniten stipendejä haalinut oli 18-vuotias kasiluokkalainen kummioppilas, joka todella osaa arvostaa opiskelemaan pääsyään, vaikkakin monta vuotta nuorempiensa seassa opiskeleekin. Aplodit ja vislaukset olivat korviavihlovaa tasoa. Toisinaan oli kyllä aistittavissa samanlaista ilmapiiriä kuin Suomessakin stipendienjaossa, kun joku sai useita stipendejä, toiset saattoivat toimia niin ettei palkinnonsaajasta tuntunut varmaankaan mukavalta, esim. ei taputettu juuri lainkaan tai pientä pilkkaa oli aistittavissa. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kateusko? Eilisiltaan kuului myös ohjaajaperheen lastenläksijäiset, jotka olivat tosi suloiset ja hauska valokuvashow Nkurenkuru-ajaltamme illan myöhäisinä tunteina meidän aikuisten kesken.
Tänään kirkossa sanoimme kiitokset ja heipat nkurenkurulaisille, minä jopa rohkaistuin lukemaan yhden raamatunjakeen rukwangaliksi Oltiin ajateltu alun perin paria lähtölaulua suomeksi ja rukwangaliksi, mutta yskä, hieman häviksissä olleet äänet jne. muuttivat sen suunnitelman (löysin lähikaupasta vicksin yskänlääkettä,joka maistuu lähes salmiakilta ja sitä litkin monesti päivässä!) Puheenvuorojemme jälkeen eräs vanha nainen nousi seisomaan paikallaan ja kiitteli, että kun meitä suomalaisia tulee tänne, heistä tuntuu aina hyvältä ja he muistavat menneiden vuosikymmenten täällä asuneet lähetit ja he edelleen toivovat että meikäläisiä tulisi heidän keskuuteensa asumaan. Meidät myös toivotettiin tervetulleiksi takaisin. Loppupäivä on siivousta (kylppäri jo selvitetty putipuhtaaksi!), Etosha-eväiden (pizzaa ja muuta gourmeeta!) kokkausta, pakkaamista (jes, tein sen jo!), Saa nähdä josko kävisi vielä vihoviimeisellä kävelyllä jokirannassa, kun ei ole kuumakaan. viime yönä ja vielä vähän aamupäivälläkin satoi kunnolla, upeaa! Kirkossa peltikatto ropisi tunnelmallisesti ja oli melkein viileä fiilis, vain 18 astetta. Kyllä se iltapäivällä noin 35 asteeseen kohosi, mutta eihän se edes ole ahdistavan kuuma nykyään haikeaa on lähteä ja vaihtaa kaunis rauhallinen maaseutu suurkapunkiin, joka ei ole niin aidon afrikkalaisen näköistäkään. Nyt tuntuu, ettei tahtoisi lähteä mihinkään Nkurenkurusta, mutta Etoshalla ja Windhoekissa varmastikin innostun taas uusista asioista. Keskiviikkona siis perille saavutaan, kuulumisiin loppuviikosta!
Teimme lauantaina päiväretken Angolaan tuosta Kavangojoen yli puukanootilla kolmen opaspojan kanssa. Kylän nimi tuossa toisella puolella on Kwangar, ja oli jännä huomata miten moni asia muuttui: moottoripyörien määrä (Nkurenkurussa ei niitä näe), portugalin kieli, osa majojen rakennustyylistä, kunnollisemmissa rakennuksissa oli myös luodinreikiä. Olin varautunut näkemään usean ramman ihmisen, Angolassa kun on saatu rauha vuonna 2002 ja maassa on yhä kytevä maamiinaongelma, mutta itse en huomannut yhtään raajarikkoa. Kävimme yhden opaspoikamme sedällä, siskolla ja vanhempien kotona, se oli mielenkiintoista. Angolassa harjoittelussa ollut ystäväni oli innoissaan portugalin kieltä muistelemassa. Kävimme katsomassa myös pientä sairaalaa ja uudehkoa koulua. Muuten palvelut ja myös tiet olivat vähissä, esimerkiksi kaupassa moni käy Nkurenkurun puolella. Näin erään 2 kk ikäisen vauvan, jolla oli uskomaton korvasta korvaan -tyyppinen hymy!
Vastaan tuli myös tosi pieni albiinovauva äitinsä sylissä. Kun katsoin heihin päin, äiti heti peitti albiinovauvansa pään huivilla, äiti-raukka on varmaankin hämillään miksi sai erilaisen lapsen. Albiinoilla ei ole todellakaan elämässään helppoa. Nkurenkurun yläaste-lukiossamme on 8-luokkalainen albiinotyttö ja ylioppilas-albiinopoika. Varsinkin tyttö kyselee ja pohtii paljon, miksi Jumala teki hänestä erinäköisen. Ennen kuin kristinusko alkoi vaikuttaa täällä, kaikki albiinoina syntyneet vietiin joelle ja jätettiin krokotiilien syötäväksi, sillä uskottiin, että pahat henget ovat aiheuttaneet ”vääränlaisen” lapsen syntymän. Samahan pätee monesti kehitysvammaisiinkin kehitysmaissa, onneksi se on vähentymässä (esim. SLS etsii juuri kummeja Nepalin kehitysvammaisille tytöille, ja jos vielä on kastiton, niin en kyllä tiedä miten voi enää huonommat lähtökohdat ihminen elämälleen saada!). Täällä on tunnettu Jaakko Kangayi choir -kuoro, joka on saanut nimensä albiinon mukaan. Tämän Jaakon pelasti kristityksi kääntynyt kavangolainen, ja Jaakosta tuli aikuisena merkittävä kirkonmies tänne Kavangolle. Albiinoiden on ymmärtääkseni vaikeampi myös löytää elämänkumppania. Eivätkä he koe meidän valkoihoistenkaan keskellä olevansa yhtään samanlaisia, sillä he ovat erilaisen vitivalkoisia ja lisäksi heillä tietenkin on heimonsa kasvonpiirteet, afrotukka ja muut ruumiinrakenteelliset ominaisuudet. Heidän pitää suojata ihoaan täällä myös megatarkkaan, mikä ei varmaankaan tunnu helpolta.
Stipendigaala ja lähtijäishässäkkää
Eilen illalla oli koulun stipendigaala, sillä lukukausi lähestyy loppuaan. Palkintoja jaettiin ainekohtaisesti kullekin luokalle, parhaasta akateemisesta esiintymistaidosta, parhaasta todistuksen yhteispistemäärästä jne. Ensin ihmettelin, eikö yksikään tyttö ole pärjännyt, mutta sitten parilta luokalta parhaimmisto koostuikin pelkästään tytöistä ja rehtori kyseli kovaan ääneen ”missä ovat kaikki pojat?”. Myös useita kummioppilaita palkittiin, muun muassa koko koulusta eniten stipendejä haalinut oli 18-vuotias kasiluokkalainen kummioppilas, joka todella osaa arvostaa opiskelemaan pääsyään, vaikkakin monta vuotta nuorempiensa seassa opiskeleekin. Aplodit ja vislaukset olivat korviavihlovaa tasoa. Toisinaan oli kyllä aistittavissa samanlaista ilmapiiriä kuin Suomessakin stipendienjaossa, kun joku sai useita stipendejä, toiset saattoivat toimia niin ettei palkinnonsaajasta tuntunut varmaankaan mukavalta, esim. ei taputettu juuri lainkaan tai pientä pilkkaa oli aistittavissa. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kateusko? Eilisiltaan kuului myös ohjaajaperheen lastenläksijäiset, jotka olivat tosi suloiset ja hauska valokuvashow Nkurenkuru-ajaltamme illan myöhäisinä tunteina meidän aikuisten kesken.
Tänään kirkossa sanoimme kiitokset ja heipat nkurenkurulaisille, minä jopa rohkaistuin lukemaan yhden raamatunjakeen rukwangaliksi Oltiin ajateltu alun perin paria lähtölaulua suomeksi ja rukwangaliksi, mutta yskä, hieman häviksissä olleet äänet jne. muuttivat sen suunnitelman (löysin lähikaupasta vicksin yskänlääkettä,joka maistuu lähes salmiakilta ja sitä litkin monesti päivässä!) Puheenvuorojemme jälkeen eräs vanha nainen nousi seisomaan paikallaan ja kiitteli, että kun meitä suomalaisia tulee tänne, heistä tuntuu aina hyvältä ja he muistavat menneiden vuosikymmenten täällä asuneet lähetit ja he edelleen toivovat että meikäläisiä tulisi heidän keskuuteensa asumaan. Meidät myös toivotettiin tervetulleiksi takaisin. Loppupäivä on siivousta (kylppäri jo selvitetty putipuhtaaksi!), Etosha-eväiden (pizzaa ja muuta gourmeeta!) kokkausta, pakkaamista (jes, tein sen jo!), Saa nähdä josko kävisi vielä vihoviimeisellä kävelyllä jokirannassa, kun ei ole kuumakaan. viime yönä ja vielä vähän aamupäivälläkin satoi kunnolla, upeaa! Kirkossa peltikatto ropisi tunnelmallisesti ja oli melkein viileä fiilis, vain 18 astetta. Kyllä se iltapäivällä noin 35 asteeseen kohosi, mutta eihän se edes ole ahdistavan kuuma nykyään haikeaa on lähteä ja vaihtaa kaunis rauhallinen maaseutu suurkapunkiin, joka ei ole niin aidon afrikkalaisen näköistäkään. Nyt tuntuu, ettei tahtoisi lähteä mihinkään Nkurenkurusta, mutta Etoshalla ja Windhoekissa varmastikin innostun taas uusista asioista. Keskiviikkona siis perille saavutaan, kuulumisiin loppuviikosta!
perjantai 9. lokakuuta 2009
Viimeisiä työpäiviä Nkurenkurussa
Viimeisiä työpäiviä Nkurenkurussa
Viikko koko reissun puolivälin ylitykseen ja enää kolme yötä nykyisessä kotoisassa kodissa! Olen päättänyt viime aikoina muuttaa sanonnan ”urheilija ei tervettä päivää näe” kohdallani ”matkaaja ei tervettä päivää näe” -muotoon. Olen hankkinut nimittäin varsin komean yskän. Sama vaiva aika monella muullakin täällä, ja ääneni kuulostaa mitä kaameimmalta, mutta toistaiseksi lähtee enemmän ääntä kuin kämppikseltä ja vieraamme terve vielä. Enkä tahdo valittamalla valittaa niin kauan kuin on kuntoa töitä tehdä eikä vaan kotona maata ypöyksin!
Töissä on nyt vikalla viikolla tultu oltua koululla paljon: enkun tukiopetusta, kokeiden korjaamista, kirjaston oppikirjakaappien inventaariota, tänään leikkitunnit kahdelle kasiluokalle. Sellaista leiri-iltaohjelmakamaa vedettiin ja suosio oli valtaisa jälleen: pari laululeikkiä, eläinpiiriä ja paria muuta ringissä tapahtuvaa leikkiä ja tuolileikki - hitti!ei tarvinnut kuin pöytään rummuttaa niin kaikki jo tanssi ja taputti kävellessään tuolien ympäri! Kaveristani on ollut paljon iloa ja apua näissäkin hommissa!
Lisäksi on ohjaajaperheen kanssa vietetty antoisia hetkiä mitä erinäisimmissä puuhissa: kummilapsityösuunnittelua ja toimistohommia siihen liittyen sekä kummikoulumateriaalien sähköpostittelua kummeina toimiville lukioille ja seurakunnille Suomeen (väänsin tuota tiedotusapulaishommaa niin en päätynytkään maallikkosaarnajamateriaalien käsintoimivaksi kirjapainoksi, mitä olin etukäteen odottanut), lisäksi meidän kuulumiset ja Nkurenkurun harjoittelun arvioinnit venyivät taas tuntikaupalla ylipitkiksi - meillä on laatuohjaus ja ohjaajilla periafrikkalainen näkemys: ihminen on tärkeä, ei aika!
Pikkuystävien kanssa oli eilen viimeinen taidekerho, teimme mitä hienoimpia maalattuja käsieläimiä eli piirrettiin kunkin käsi paperille, käännettiin homma ylösalaisin, askartelusilmä peukkuun ja eikun muita sormia eli eläimen jalkoja ja kämmentä eli vartaloa maalailemaan ja tehtiin myös maalattuja pyykkipoikia, joihin puisia porofigureja liimailtiin, sööttiä!) Tänään oli meillä pyhäkoulupäivä lasten ja enkelien oman mikkelinpäivän ympärillä, vanhemmat vakoilivat etukäteen sovitusti ovensuusta eikä kukaan huomannut! Toinen pyhäkoululainen oli hypännyt prinsessa-/keijuasuun, johon kuului siivet pinkin pitsimekkosen lisäksi, ja niinpä tuli viritettyä mitä hienoin teologinen keskustelu jälleen enkelien ja keijujen eroista ja yhtäläisyyksistä (tästä mulla onkin jo Suomesta tyttötyöstä kokemusta, tää on olennainen lasten aihe!) ja enkelien tehtävistä. Sen jälkeen suomikerhoiltiin varsin suloisesti, leikkimisen lisäksi kahlattiin läpi kolme kauniisti kuvitettua enkunkielistä suomiturismilehtistä, etenkin lumilaudat ja moottorikelkat saivat innostusta aikaiseksi!
Iltaisin on hengailtu paljon leffojen parissa, usein ollaan tultu kotiinkin vasta pimeän lähestyessä. Muuten vapaisiin hetkiin kuulunut höpöttelyä, fluxx-peliä, kirjoittelua, harmonin soittelua yksin ja kouluasuntolan lasten kanssa ja yksi harmonitunti ja tänään kävin myös jokirantakävelyllä ja kuoroharkoissa tanssahtamassa. Huomenna Angolaan päiväretkelle joen yli suuntaamme ja illalla pidämme läksijäiset ohjaajaperheen lapsille (että ymmärtävät että muutamme nyt pois) ja menemme koululle illalla prize giving -juhlaan, jossa palkitaan parhaiten tänä kouluvuonna menestyneitä. Täällä kouluvuosi on loppusuoralla vähitellen, ylioppilaskokeiden kirjoitusaika. Sitten seuraa Nkurenkuru -ajan mahtava valokuvashow! Sunnuntaina meidän piti laulaa koko kirkkoväelle lähtölaulu, mutta tuskinpa onnistuu näillä äänillä, surku. Täällä on öisin satanut(kahdesti) ja ukkostanut, tuullut ja salamoinut (tosi monesti näitä ilman sadetta) ja lämpötilat on nousussa, tänään tuli varjo- iltapäivä - mittausennätys: 43,9! Hiki vaan virtaa yöllä ja päivällä, aivan sama mitä teet, silloin kun esim. aamulla on n. 25-30 niin nautiskellaan ”viileydestä”. Helpottavaa on, että paikalliset valittaa kuumuutta vähintään yhtä paljon kuin me. Saas nähdä onko seuraava blogiteksti täältä vielä vai Windhoekin uudesta kodista jonne ke-iltana saavutaan 3 päivää matkattuamme, monta Etoshan eläinbongausta rikkaampana (eniten odotan mm. kirahveja, norsuja ja leijonia, seeprat, hipot ja sarvikuonot ois kans kivoja ja kaikki muutkin)!
Siunausta sinne, rukouksissa puolin ja toisin maailman laidalta laidalle:)
Viikko koko reissun puolivälin ylitykseen ja enää kolme yötä nykyisessä kotoisassa kodissa! Olen päättänyt viime aikoina muuttaa sanonnan ”urheilija ei tervettä päivää näe” kohdallani ”matkaaja ei tervettä päivää näe” -muotoon. Olen hankkinut nimittäin varsin komean yskän. Sama vaiva aika monella muullakin täällä, ja ääneni kuulostaa mitä kaameimmalta, mutta toistaiseksi lähtee enemmän ääntä kuin kämppikseltä ja vieraamme terve vielä. Enkä tahdo valittamalla valittaa niin kauan kuin on kuntoa töitä tehdä eikä vaan kotona maata ypöyksin!
Töissä on nyt vikalla viikolla tultu oltua koululla paljon: enkun tukiopetusta, kokeiden korjaamista, kirjaston oppikirjakaappien inventaariota, tänään leikkitunnit kahdelle kasiluokalle. Sellaista leiri-iltaohjelmakamaa vedettiin ja suosio oli valtaisa jälleen: pari laululeikkiä, eläinpiiriä ja paria muuta ringissä tapahtuvaa leikkiä ja tuolileikki - hitti!ei tarvinnut kuin pöytään rummuttaa niin kaikki jo tanssi ja taputti kävellessään tuolien ympäri! Kaveristani on ollut paljon iloa ja apua näissäkin hommissa!
Lisäksi on ohjaajaperheen kanssa vietetty antoisia hetkiä mitä erinäisimmissä puuhissa: kummilapsityösuunnittelua ja toimistohommia siihen liittyen sekä kummikoulumateriaalien sähköpostittelua kummeina toimiville lukioille ja seurakunnille Suomeen (väänsin tuota tiedotusapulaishommaa niin en päätynytkään maallikkosaarnajamateriaalien käsintoimivaksi kirjapainoksi, mitä olin etukäteen odottanut), lisäksi meidän kuulumiset ja Nkurenkurun harjoittelun arvioinnit venyivät taas tuntikaupalla ylipitkiksi - meillä on laatuohjaus ja ohjaajilla periafrikkalainen näkemys: ihminen on tärkeä, ei aika!
Pikkuystävien kanssa oli eilen viimeinen taidekerho, teimme mitä hienoimpia maalattuja käsieläimiä eli piirrettiin kunkin käsi paperille, käännettiin homma ylösalaisin, askartelusilmä peukkuun ja eikun muita sormia eli eläimen jalkoja ja kämmentä eli vartaloa maalailemaan ja tehtiin myös maalattuja pyykkipoikia, joihin puisia porofigureja liimailtiin, sööttiä!) Tänään oli meillä pyhäkoulupäivä lasten ja enkelien oman mikkelinpäivän ympärillä, vanhemmat vakoilivat etukäteen sovitusti ovensuusta eikä kukaan huomannut! Toinen pyhäkoululainen oli hypännyt prinsessa-/keijuasuun, johon kuului siivet pinkin pitsimekkosen lisäksi, ja niinpä tuli viritettyä mitä hienoin teologinen keskustelu jälleen enkelien ja keijujen eroista ja yhtäläisyyksistä (tästä mulla onkin jo Suomesta tyttötyöstä kokemusta, tää on olennainen lasten aihe!) ja enkelien tehtävistä. Sen jälkeen suomikerhoiltiin varsin suloisesti, leikkimisen lisäksi kahlattiin läpi kolme kauniisti kuvitettua enkunkielistä suomiturismilehtistä, etenkin lumilaudat ja moottorikelkat saivat innostusta aikaiseksi!
Iltaisin on hengailtu paljon leffojen parissa, usein ollaan tultu kotiinkin vasta pimeän lähestyessä. Muuten vapaisiin hetkiin kuulunut höpöttelyä, fluxx-peliä, kirjoittelua, harmonin soittelua yksin ja kouluasuntolan lasten kanssa ja yksi harmonitunti ja tänään kävin myös jokirantakävelyllä ja kuoroharkoissa tanssahtamassa. Huomenna Angolaan päiväretkelle joen yli suuntaamme ja illalla pidämme läksijäiset ohjaajaperheen lapsille (että ymmärtävät että muutamme nyt pois) ja menemme koululle illalla prize giving -juhlaan, jossa palkitaan parhaiten tänä kouluvuonna menestyneitä. Täällä kouluvuosi on loppusuoralla vähitellen, ylioppilaskokeiden kirjoitusaika. Sitten seuraa Nkurenkuru -ajan mahtava valokuvashow! Sunnuntaina meidän piti laulaa koko kirkkoväelle lähtölaulu, mutta tuskinpa onnistuu näillä äänillä, surku. Täällä on öisin satanut(kahdesti) ja ukkostanut, tuullut ja salamoinut (tosi monesti näitä ilman sadetta) ja lämpötilat on nousussa, tänään tuli varjo- iltapäivä - mittausennätys: 43,9! Hiki vaan virtaa yöllä ja päivällä, aivan sama mitä teet, silloin kun esim. aamulla on n. 25-30 niin nautiskellaan ”viileydestä”. Helpottavaa on, että paikalliset valittaa kuumuutta vähintään yhtä paljon kuin me. Saas nähdä onko seuraava blogiteksti täältä vielä vai Windhoekin uudesta kodista jonne ke-iltana saavutaan 3 päivää matkattuamme, monta Etoshan eläinbongausta rikkaampana (eniten odotan mm. kirahveja, norsuja ja leijonia, seeprat, hipot ja sarvikuonot ois kans kivoja ja kaikki muutkin)!
Siunausta sinne, rukouksissa puolin ja toisin maailman laidalta laidalle:)
tiistai 6. lokakuuta 2009
varhaiskasvatusta namibian puskista
kävin tänä aamuna naapurin äidin ja 3v-pojan kanssa paikallisessa päiväkodissa/ 3-5-vuotiaiden esikoulussa, kuten tääl on tapana sanoa. paikka on tiilitalo, josta toinen huone käytössä ja toinen tyhjänä. käytössä olevan sisustus pieniä muovituoleja ja liitutaulu, ei muuta materiaalia. ulkona muutama hieman vaarallisen oloinen liukumäki ja kiipeilyteline, aidattu piha. lapsia n. 30 ja opeja 2 (suomen päivähoitolakeihin verrattuna siis reilu puolet enemmän tääl lapsia/työntekijä tuon ikäisiä kuin meil saa olla)otin pari söpöä kuvaa ja taidan lahjoittaa sinnekin niitä kyniä, joita oon teiltä muutamilta ystäviltä matkaan saanut.
naapurini tahtoisi siihen tyhjään huoneeseen enkunkielisen ryhmän perustaa tammikuussa, katsotaan kuinka käy. jännä oli kuunnella mitä asioita naapuri ja hänen ystävänsä, toinen äiti, arvostavat päivähoidossa/esikoulussa: muun muassa valkoiset opettajat, se että löytyy tietokoneita ja korkeahko hinta takaavat laatua! kommentoin, että opettajien asenne lapsia kohtaan ja taidot ohjata toimintaa (esim opettaa lauluja, leikkejä, askartelua) ovat minusta tärkeimpien joukossa.
kyseinen eskari maksaa noin 3 euroa kuussa ja kokoontuu ma-pe 8.30-11.00, naapuri vertasi että rundulla enkunkielinen ryhmä maksaa 12 euroa kuussa ja joku yltiöhieno paikka Sambiassa on n. 300 euroa vuodessa! kommentoin ohjaajilleni, että tuonne voisi jatkossa jokusen diak-eskariharjoittelijan pistää päiväksi pariksi kehittämään esikoulutoimintaa, antamaan ideoita opettajille jne. mutta hienoa, että täältä pienestä nkurenkurusta löytyy yrittäjyyttä varhaiskasvatuksen parissa, tarvetta kyllä on! taidekerhossammekin on huomannut, et eihän nää siveltimenpitely-, ryhmässätoimimis- ym. taidot ole kovin korkeaa tasoa tuollaisilla 3-4-vuotiailla.
loppuun lista, keitä kaikkia ovensuussamme on yllätyksellisesti vuorokauden sisään pistäytynyt (jännä kontrasti ku Suomessa ei juuri yllätysvieraita ovelle poikkea!):
1. vesimittarinmittaajat kaupungintalolta
2. rahankerääjä kuoromatkan rahoitusasialla keräyslistan kera(emme saa antaa rahaa)
3. naapureita 2-3 kansalaisuudella, lapset tulee sisään saakka heti jos päästää
4. kalakauppiasmiehiä, jotka ei tosiaan tuolta pimeydestä erottuneet kovin hyvin
5. joku hieno hallituksen auto kyselemässä naapureita
6. jokunen lehmä, vuohi, koira ja kissa
-ei täällä kyllä tylsäksi aika käy kotona!
naapurini tahtoisi siihen tyhjään huoneeseen enkunkielisen ryhmän perustaa tammikuussa, katsotaan kuinka käy. jännä oli kuunnella mitä asioita naapuri ja hänen ystävänsä, toinen äiti, arvostavat päivähoidossa/esikoulussa: muun muassa valkoiset opettajat, se että löytyy tietokoneita ja korkeahko hinta takaavat laatua! kommentoin, että opettajien asenne lapsia kohtaan ja taidot ohjata toimintaa (esim opettaa lauluja, leikkejä, askartelua) ovat minusta tärkeimpien joukossa.
kyseinen eskari maksaa noin 3 euroa kuussa ja kokoontuu ma-pe 8.30-11.00, naapuri vertasi että rundulla enkunkielinen ryhmä maksaa 12 euroa kuussa ja joku yltiöhieno paikka Sambiassa on n. 300 euroa vuodessa! kommentoin ohjaajilleni, että tuonne voisi jatkossa jokusen diak-eskariharjoittelijan pistää päiväksi pariksi kehittämään esikoulutoimintaa, antamaan ideoita opettajille jne. mutta hienoa, että täältä pienestä nkurenkurusta löytyy yrittäjyyttä varhaiskasvatuksen parissa, tarvetta kyllä on! taidekerhossammekin on huomannut, et eihän nää siveltimenpitely-, ryhmässätoimimis- ym. taidot ole kovin korkeaa tasoa tuollaisilla 3-4-vuotiailla.
loppuun lista, keitä kaikkia ovensuussamme on yllätyksellisesti vuorokauden sisään pistäytynyt (jännä kontrasti ku Suomessa ei juuri yllätysvieraita ovelle poikkea!):
1. vesimittarinmittaajat kaupungintalolta
2. rahankerääjä kuoromatkan rahoitusasialla keräyslistan kera(emme saa antaa rahaa)
3. naapureita 2-3 kansalaisuudella, lapset tulee sisään saakka heti jos päästää
4. kalakauppiasmiehiä, jotka ei tosiaan tuolta pimeydestä erottuneet kovin hyvin
5. joku hieno hallituksen auto kyselemässä naapureita
6. jokunen lehmä, vuohi, koira ja kissa
-ei täällä kyllä tylsäksi aika käy kotona!
maanantai 5. lokakuuta 2009
viikonlopun paikkoja
alkuun uusi osoite, eli ke 14.10 eteenpäin asun Windhoekissa ELCIN eli Namibian ev-lut kirkon vierastalossa, jee! kävin paikassa 2.9 maahan saapuessani ja tykkäsin, muureilla ympäröity rauhallinen oma pihakin on ja kämppis pysyy(ellei sit sijoiteta naapuritaloihin, mut kuitenkin vähintään naapuriksi, eli en ole yksinäni asustamassa mikä on oikein hyvä sirumbu-naisen eli valkoisen näkökulmasta) ja postini noudan kirkon toimistosta,postiosoite on tästä eteenpäin lähetyksille:
FELM/Sanna Yli-K., P.O.Box 9687, Eros, Windhoek,Namibia,Africa.
Viikonlopun paikkoja:
-Rundu, capital of Kavango, poimittiin vierailemaan tullut ystäväni! (ja voi että me ollaan höpötetty ja höpötetty! omanikäistä naispuolista juttuseuraa, jonka kanssa yhteistä taustaa ja tuttuja, ei meinaa tulla jutuista loppua!) käytiin yleellisesti kangas-, vaate-, ruokakaupoissa ja ravintolassa syömässä, ihan piti aikaa kulutella siellä jälkiruoankin parissa kun odotettiin kyydissämme kulkenutta naapuria, joka valvoi koulun pääsykokeita. pistäydyttiin pyhäkoulutapahtumassakin kirkolla!
-Rosan koti, perinteinen savimaja-homestead, olin yökylässä la-su ja tykkäsin kovasti (onneksi kuulin vasta sunnuntaina et käärmeitä saattaa tulla savimajoihin sisällekin) mulla oli oma maja, iltaa istuttiin nuotiolla kokkailemassa hirssipuuroa ja kasviskastiketta, oli maukasta. lapset ja nuoret naiset omalla nuotiolla, muut aikuiset ja etenkin miehet keskenään omallaan. loppuillasta siirryimme heidän nuotiolle, pari laulua ja yhteinen iltarukous. perhe on katolilainen. englantia puhui lähinnä Rosa, 19 vuotta täyttävä 1v- Theresian äiti, hieman myös äiti nane Sabine ja pikkusisaret, jotka opiskelevat koulussa englantia. aamulla käytiin vuohia ja sikaa katsomassa(myös kanoja, kukko ja ankkoja löytyi pihapiiristä) tuliaisiksi vein toivottua ruokaöljyä, näkkileipää, suomalaista karkkia sekä isälle(eli perheenpäälle ja siis koko perheelle sinänsä) veivaten ladattavan ledivalon, jollaisen iskäni oli ehdottanut että voisin viedä joillekin tuliaisiksi. Tate Frans oli tosi onnellinen! kulki se mukanaan koko illan, veivaili virtaa siihen innokkaasti ja kiitteli ylenpalttisesti. aamulla nautin perheelle myös suomikuvia, ja mulle laulettiin kiitoslaulu siitä hyvästä:) lumi ja porot muun muassa herättivät kysymyksiä. perhe koostui isästä, äidistä, kolmesta tytöstä, kahdesta pojasta, serkusta, serkun ja tyttären pienistä lapsista, ja välillä siellä hengaili muitakin henkilöitä, naapureita varmaan. Namibiassa on paljon yksinhuoltajaäitejä jotka lapsineen asuvat esimerkiksi suvun luona. tääl on jännä puolestapuhumis-kulttuuri: ohjaajani kysyi rosalta voiko tämä kysyä vanhemmiltaan voinko minä tulla yökylään ja samaa monimutkaista reittiä tieto kiiri ajan kanssa minulle, ja hienointa mitä voi sanoa siellä on että minun ohjaajani ja vanhempani ja ystäväni lähettävät terveisiä ja näitä lahjoja:) oli hieno vierailu!
-kirkossa oltiin taas, ystäväni esitteli itsensä ja teki vaikutuksen tervehtimällä kirkkoväkeä oshikandjamaksi, yksi angolan kielistä, hän on 3 vuotta sitten ollut tuossa rajan takana esikoulutusharjoittelussa, nuokkari ammatiltaan myöskin. kirkkoherra järjesti kaksikierroksisen kolehtikilpailun, saako hän yksin lahjoitettua kolehtiin enemmän kuin koko kirkkoväki ja eka kierroksella sai, toka kierros meni aika tasoihin. jänniä ylläreitä kyllä joka jumalanpalveluksessa!
-kansainväliset synttärijuhlat jenkkinaapurissa, mukavaa oli! väkeä suomesta, saksasta, eri osavaltioista amerikasta, namibiasta, sambiasta, tansaniasta...
-tänään kotipäivä, mm. haravoitu on ja lenkkeilty, hullu helle, n. 40 taas iltapäivän varjolämpötila.
työviikon alkua odotellessa ja leffailta alkaa pian, kuulumisiin! haikeaa, nyt käynnistyi viimeinen nkurenkurun viikkomme, viikon päästä kohti etoshaa ja villieläimiä!
FELM/Sanna Yli-K., P.O.Box 9687, Eros, Windhoek,Namibia,Africa.
Viikonlopun paikkoja:
-Rundu, capital of Kavango, poimittiin vierailemaan tullut ystäväni! (ja voi että me ollaan höpötetty ja höpötetty! omanikäistä naispuolista juttuseuraa, jonka kanssa yhteistä taustaa ja tuttuja, ei meinaa tulla jutuista loppua!) käytiin yleellisesti kangas-, vaate-, ruokakaupoissa ja ravintolassa syömässä, ihan piti aikaa kulutella siellä jälkiruoankin parissa kun odotettiin kyydissämme kulkenutta naapuria, joka valvoi koulun pääsykokeita. pistäydyttiin pyhäkoulutapahtumassakin kirkolla!
-Rosan koti, perinteinen savimaja-homestead, olin yökylässä la-su ja tykkäsin kovasti (onneksi kuulin vasta sunnuntaina et käärmeitä saattaa tulla savimajoihin sisällekin) mulla oli oma maja, iltaa istuttiin nuotiolla kokkailemassa hirssipuuroa ja kasviskastiketta, oli maukasta. lapset ja nuoret naiset omalla nuotiolla, muut aikuiset ja etenkin miehet keskenään omallaan. loppuillasta siirryimme heidän nuotiolle, pari laulua ja yhteinen iltarukous. perhe on katolilainen. englantia puhui lähinnä Rosa, 19 vuotta täyttävä 1v- Theresian äiti, hieman myös äiti nane Sabine ja pikkusisaret, jotka opiskelevat koulussa englantia. aamulla käytiin vuohia ja sikaa katsomassa(myös kanoja, kukko ja ankkoja löytyi pihapiiristä) tuliaisiksi vein toivottua ruokaöljyä, näkkileipää, suomalaista karkkia sekä isälle(eli perheenpäälle ja siis koko perheelle sinänsä) veivaten ladattavan ledivalon, jollaisen iskäni oli ehdottanut että voisin viedä joillekin tuliaisiksi. Tate Frans oli tosi onnellinen! kulki se mukanaan koko illan, veivaili virtaa siihen innokkaasti ja kiitteli ylenpalttisesti. aamulla nautin perheelle myös suomikuvia, ja mulle laulettiin kiitoslaulu siitä hyvästä:) lumi ja porot muun muassa herättivät kysymyksiä. perhe koostui isästä, äidistä, kolmesta tytöstä, kahdesta pojasta, serkusta, serkun ja tyttären pienistä lapsista, ja välillä siellä hengaili muitakin henkilöitä, naapureita varmaan. Namibiassa on paljon yksinhuoltajaäitejä jotka lapsineen asuvat esimerkiksi suvun luona. tääl on jännä puolestapuhumis-kulttuuri: ohjaajani kysyi rosalta voiko tämä kysyä vanhemmiltaan voinko minä tulla yökylään ja samaa monimutkaista reittiä tieto kiiri ajan kanssa minulle, ja hienointa mitä voi sanoa siellä on että minun ohjaajani ja vanhempani ja ystäväni lähettävät terveisiä ja näitä lahjoja:) oli hieno vierailu!
-kirkossa oltiin taas, ystäväni esitteli itsensä ja teki vaikutuksen tervehtimällä kirkkoväkeä oshikandjamaksi, yksi angolan kielistä, hän on 3 vuotta sitten ollut tuossa rajan takana esikoulutusharjoittelussa, nuokkari ammatiltaan myöskin. kirkkoherra järjesti kaksikierroksisen kolehtikilpailun, saako hän yksin lahjoitettua kolehtiin enemmän kuin koko kirkkoväki ja eka kierroksella sai, toka kierros meni aika tasoihin. jänniä ylläreitä kyllä joka jumalanpalveluksessa!
-kansainväliset synttärijuhlat jenkkinaapurissa, mukavaa oli! väkeä suomesta, saksasta, eri osavaltioista amerikasta, namibiasta, sambiasta, tansaniasta...
-tänään kotipäivä, mm. haravoitu on ja lenkkeilty, hullu helle, n. 40 taas iltapäivän varjolämpötila.
työviikon alkua odotellessa ja leffailta alkaa pian, kuulumisiin! haikeaa, nyt käynnistyi viimeinen nkurenkurun viikkomme, viikon päästä kohti etoshaa ja villieläimiä!
perjantai 2. lokakuuta 2009
Abimeininkejä ja kummilapsityötä Nkurenkurun yläaste-lukiossa
pe 2.10.09 Abimeininkejä ja kummilapsityötä Nkurenkurun yläaste-lukiossa
Namibian kouluvuosi alkaa tammikuussa, ensimmäinen lukukausi päättyy toukokuuhun, toinen lukukausi on kesä-elokuussa ja kolmas syys-marraskuussa, joulukuussa on vuoden pisin loma (viitisen viikkoa). Nyt on siis ylioppilaskirjoitusten ja potkijaisten aika paikallisilla lukiolaisillamme! Tätä elämän taitekohtaa todistimme eilen. Penkkariajelun 12-luokkalaiset tekivät koulubussillaan. Bussiin oli kiinnitetty koristeita ja kartonkikylttejä, teksteinä muun muassa: ”Say no to alcohol!” ja ”Education is way for success!” - joista voinee päätellä, että jotakin järkevää on päähän tarttunut yläaste- ja lukioiässä noiden kirjoittajilla: ). Potkijaisissa 12-luokkalaiset eli ylioppilaat olivat teettäneet sinivalkoisesta koulupuvustaan juhlavamman version (kuten yli polvien mittainen hame polvihameeksi ja kauluspaidan päälle tiukka, juhlava liivi) ja myös ihan iltapukuja joukossa nähtiin. Ohjelmaa oli paljon: alkuvirsi ja rukous, puheita, runo, paljon aika taidokkaita tanssiesityksiä - varsinkin poikien! Musta ei ikinä tulisi itseopiskelemalla tuollaista tanssijaa, tuskin opetettunakaan! Ruokatarjoilu oli oikein mainio. Äänentoisto tökki (tai sitä ei oikeastaan ollut), joten suurehko osa juhla-ajasta (joka alkoi tuntia myöhässä ja loppui runsaasti yli tuntia ohjelmasta myöhässä) meni siihen kun juontajat yrittivät saada hiljaisuutta saliin. Yläaste-lukiolaiset on täällä ihan samanlaisia kuin suomalaiset, meno ja meininki oli energistä ja vauhdikasta kuin Suomen lukion abishowssa tai rippikoulun viimeisenä iltana konsanaan, väki ei oikein olisi halunnut lähteä asuntolahuoneisiinsa nukkumaan hilpeän juhlaillan päätteeksi! Tänään oppilaat lähtivät viettämään kotiviikonloppua, kauimpaa kuten Ambomaalta päin tulevat käyvät kotona vain noin kolmesti vuodessa.
Kummitoiminnan kokemusta on tullut myös monin työtehtävin kartutettua: oli kirjeidenkirjoitusiltapäivä ja nyt ollaan postiteltu tänään niitä kirjeitä ja kummien yhteiseen uutiskirjeeseen käännetty pari menestyneiden oppilaiden haastattelua ja pistetty ajan tasalle hieman Nkurenkurun kummikoulu - esitettä. Postitoimiston virkailijalla oli hieman laskimen näpräämistä kun me tultiin reilun viidenkymmenen kirjekuoren kanssa paikalle! Nuo käsitykset siitä, minkä hintaisia ja kuinka monta postimerkkiä tarvitsee minkäkin kokoiseen ja näköiseen kuoreen vaihtelevat täällä suunnilleen joka postikäynnillä! Onneksi heillä oli nyt sentään myydä meille montakymmentä postimerkkiä! Tällä hetkellä yksittäistä oppilasta tukee reilu 20 kummia ja yli 30 tukee ryhmätuella
Nkurenkurun koulua. Koulun raamiskin on muodostumaan päin, viime viikon nollasta kävijästä kasvua sata prosenttia eli paikalla yksi poika! Syynä lienee potkijaisgaalan suuret valmistelut, ensi viikolla uskon, että väkeä ilmaantuu jälleen. Samat ne on haasteet tässä kokoavassa seurakuntatyössä osittain Suomessa kuin Namibiassakin ja ollaan iloisia niistä, jotka toimintaan tiensä löytävät kaikista kilpailevista vapaa-ajan viettotavoista huolimatta
Eilisessä taidekerhossa syntyi hurmaavia silkkipaperista mytisteltyjä kukka-asetelmia sekä leimasimilla paineltuja ovikoristeboordeja neljän pikkukerholaisen kanssa. Alkoikohan ja loppuikohan meidän kerho noin tunnin myöhässä… Pyörä myös hajosi aamulla, olen tässä tehnyt viime päivinä erinäisiäkin reissuja rikkinäisten pyörien kanssa korjaamolle piikkipensaiden piikkien johdosta, mutta ohjaajani kaahasi hakemaan ja lapset olivat luonnollisesti enemmän myöhässä kuin minä. Vaikka hyvä myöhästelijä toisinaan osaan ollakin, afrikkalaisessa mittakaavassahan oon myöhässä ollessanikin etuajassa paikalla! Muuntauduimme myös iltapäivällä ohjaajan avuksi kirjapainoksi, ja nyt on materiaalia nipuissa tuleville maallikkosaarnaajille.
Sokerina pohjalla kerrottakoon, että lauantaista sunnuntaihin pääsen yökylään ihka aitoon kavangolaiseen savimajaan, odotan innolla ja mielenkiinnolla mitä tuleman pitää! Se on moro!
Namibian kouluvuosi alkaa tammikuussa, ensimmäinen lukukausi päättyy toukokuuhun, toinen lukukausi on kesä-elokuussa ja kolmas syys-marraskuussa, joulukuussa on vuoden pisin loma (viitisen viikkoa). Nyt on siis ylioppilaskirjoitusten ja potkijaisten aika paikallisilla lukiolaisillamme! Tätä elämän taitekohtaa todistimme eilen. Penkkariajelun 12-luokkalaiset tekivät koulubussillaan. Bussiin oli kiinnitetty koristeita ja kartonkikylttejä, teksteinä muun muassa: ”Say no to alcohol!” ja ”Education is way for success!” - joista voinee päätellä, että jotakin järkevää on päähän tarttunut yläaste- ja lukioiässä noiden kirjoittajilla: ). Potkijaisissa 12-luokkalaiset eli ylioppilaat olivat teettäneet sinivalkoisesta koulupuvustaan juhlavamman version (kuten yli polvien mittainen hame polvihameeksi ja kauluspaidan päälle tiukka, juhlava liivi) ja myös ihan iltapukuja joukossa nähtiin. Ohjelmaa oli paljon: alkuvirsi ja rukous, puheita, runo, paljon aika taidokkaita tanssiesityksiä - varsinkin poikien! Musta ei ikinä tulisi itseopiskelemalla tuollaista tanssijaa, tuskin opetettunakaan! Ruokatarjoilu oli oikein mainio. Äänentoisto tökki (tai sitä ei oikeastaan ollut), joten suurehko osa juhla-ajasta (joka alkoi tuntia myöhässä ja loppui runsaasti yli tuntia ohjelmasta myöhässä) meni siihen kun juontajat yrittivät saada hiljaisuutta saliin. Yläaste-lukiolaiset on täällä ihan samanlaisia kuin suomalaiset, meno ja meininki oli energistä ja vauhdikasta kuin Suomen lukion abishowssa tai rippikoulun viimeisenä iltana konsanaan, väki ei oikein olisi halunnut lähteä asuntolahuoneisiinsa nukkumaan hilpeän juhlaillan päätteeksi! Tänään oppilaat lähtivät viettämään kotiviikonloppua, kauimpaa kuten Ambomaalta päin tulevat käyvät kotona vain noin kolmesti vuodessa.
Kummitoiminnan kokemusta on tullut myös monin työtehtävin kartutettua: oli kirjeidenkirjoitusiltapäivä ja nyt ollaan postiteltu tänään niitä kirjeitä ja kummien yhteiseen uutiskirjeeseen käännetty pari menestyneiden oppilaiden haastattelua ja pistetty ajan tasalle hieman Nkurenkurun kummikoulu - esitettä. Postitoimiston virkailijalla oli hieman laskimen näpräämistä kun me tultiin reilun viidenkymmenen kirjekuoren kanssa paikalle! Nuo käsitykset siitä, minkä hintaisia ja kuinka monta postimerkkiä tarvitsee minkäkin kokoiseen ja näköiseen kuoreen vaihtelevat täällä suunnilleen joka postikäynnillä! Onneksi heillä oli nyt sentään myydä meille montakymmentä postimerkkiä! Tällä hetkellä yksittäistä oppilasta tukee reilu 20 kummia ja yli 30 tukee ryhmätuella
Nkurenkurun koulua. Koulun raamiskin on muodostumaan päin, viime viikon nollasta kävijästä kasvua sata prosenttia eli paikalla yksi poika! Syynä lienee potkijaisgaalan suuret valmistelut, ensi viikolla uskon, että väkeä ilmaantuu jälleen. Samat ne on haasteet tässä kokoavassa seurakuntatyössä osittain Suomessa kuin Namibiassakin ja ollaan iloisia niistä, jotka toimintaan tiensä löytävät kaikista kilpailevista vapaa-ajan viettotavoista huolimatta
Eilisessä taidekerhossa syntyi hurmaavia silkkipaperista mytisteltyjä kukka-asetelmia sekä leimasimilla paineltuja ovikoristeboordeja neljän pikkukerholaisen kanssa. Alkoikohan ja loppuikohan meidän kerho noin tunnin myöhässä… Pyörä myös hajosi aamulla, olen tässä tehnyt viime päivinä erinäisiäkin reissuja rikkinäisten pyörien kanssa korjaamolle piikkipensaiden piikkien johdosta, mutta ohjaajani kaahasi hakemaan ja lapset olivat luonnollisesti enemmän myöhässä kuin minä. Vaikka hyvä myöhästelijä toisinaan osaan ollakin, afrikkalaisessa mittakaavassahan oon myöhässä ollessanikin etuajassa paikalla! Muuntauduimme myös iltapäivällä ohjaajan avuksi kirjapainoksi, ja nyt on materiaalia nipuissa tuleville maallikkosaarnaajille.
Sokerina pohjalla kerrottakoon, että lauantaista sunnuntaihin pääsen yökylään ihka aitoon kavangolaiseen savimajaan, odotan innolla ja mielenkiinnolla mitä tuleman pitää! Se on moro!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)