”Paljon et ymmärtää saata”

”Paljon et ymmärtää saata”

Taas erästä kappaletta lainatakseni, syykin lainaukseen selvinnee tekstin edetessä. Ensin terveisiä: tuntemilleni entisille ja nykyisille pyhäkouluopeille ja vanhemmilleni jotka viisaudessaan laittoi mut 9-vuotiaana pianotunneille ja kaikille surkuhupaisista kummallisuuksista pitäville ja lisäksi vanhan kotiseurakuntani nuorille aikuisille.

Takana on siis perjantaista sunnuntaihin kestänyt pyhäkouluopettajien onnistunut koulutus. Perjantai meni suunnittelu-, valmistelu- ja odottelulinjalla, iltapäivällä menin kuoron sekaan opettelemaan tanssikoreografioita ja lauluja (ja hiki virtasi!) ja vedin illalla koulutuksessa tutustumisjuttuja. Tulkkauksen kanssa oli hieman hankaluuksia, mutta selvittiin tähtinimilappujen taittelusta, oma liike- nimileikistä ja mielipidejanaharjoituksesta läpi. Lauantaina pidin aarre-aiheisen aamuhartauden ja kirkkopedagogiikkatunnin jälkeen toiminnallisena harjoituksena kirkkosymboleista rikkinäistä faxia, jossa piirretään jonossa edessä olevan selkään. Osanottajat (keski-ikäisiä naisia) olivat tosi innoissaan, täällähän ei missään - koulussa, pyhäkoulussa, rippikoulussa tai muussakaan missään toiminnassa - juuri toiminnallisia juttuja ole eikä oikein minkäänlaista leikkikulttuuria. Opetin myös tuntien alussa, lopussa ja jossain välissä laululeikkejä (Who is the king sai aikaan paljon naurua!). Tunteihin osallistuminen oli vähän niin ja näin, useimmat tunnit rukwangaliksi, istuskelin sanakirjan kanssa selailemassa pyhäkoulumateriaalia ja opin useita uusia sanoja. Eilen näin todellisen pään päällä tavaroiden kannon taidonnäytteen: monimetrinen kirkonpenkki ilman käsillä tukemista! Huhhuh! Päätin kysyä, miten se onnistuu ja sain penkin oman pääni päälle ja eihän se siellä pysynyt paikallani seisoessakaan, saati että olisi askeleita ottanut! Oli ihana huomata varsinkin eilen koulutuksen lähestyessä loppuaan, että kielimuurista huolimatta yhteyttä oli syntynyt, moni kurssilainen halusi vaihtaa numeroa mun kanssa ja päästä samaan valokuvaan ja sanoi pitkät hyvästelyt. Siitä tuli hyvä mieli!

Eilen jumalanpalvelus kesti reilut kolme tuntia, sisältäen mm. pyhisopekoulutuksemme lauluesityksen, kämppikseni suomalaisen kitaralla säestetyn ”Pyhän kosketus” -kappaleen (kuulosti mahtavalta!), rukousryhmän lauluesityksen ja kolmen lapsen kasteet sekä normisanajumalanpalveluksen. Sanon suoraan, että nukuin rukwangalinkielisen tosi pitkän saarnan ajan, ei siinä kuumuudessa pysy hereillä! Tuli pohdittua viikonloppuna koulutuksessa sekä jumalanpalveluksessa että kotona kyseistä laulua Tuomaksen tulkitsemana kuunnellessa tuota kohtaa ”katso ja kuuntele hiljaa, paljon et ymmärtää saata” että joo-o: ymmärrän varmaan tästä elämästä ja omasta tulevaisuudestani enintään saman verran kuin rukwangalinkielestä ja että ei se niin haittaa, eteenpäin mennään ja kustakin päivästä selvitään ja kaikki selviää ja kysyy ajallaan (”Hän koskettaa meitä kuin viljaa, sillä Jumalan pelloilla tuulee”) ! Jumiksen päätyttyä oli näytepyhäkoulukerta. Yleensä se ois ollut saarnan aikana ulkona puun alla, mutta koska täällä vietettiin Mikkelinpäivää eli enkelien ja lasten (ja Suomessa nykyään myös isovanhempien) kirkkopyhää, lapsetkin olivat koko ajan mukana. Lapsia jäi pyhikseen sellainen vaatimaton n. 35 iältään alle kouluikäisistä teineihin (kuulemma mäkin oon vielä täällä pyhäkouluikäinen!) ja niillä riitti intoa ja puhtia. Uudestaan pienoiskoossa koko jumis läpi, uskontunnustuksine kaikkineen. Lopuksi opetin ”Ken on luonut tähtöset” -laululeikin, jonka olin kääntänyt englanniksi ja heittänyt sekaan rukwangalia. Näin se suunnilleen menee: ”Ylilie ka unga mbungururugona? (4x) -Tate Karunga!” (eli Isä Jumala!) ja suosio oli jälleen taattu. Täällä on uskomattoman suuri hyöty mistä tahansa alkeellisestakin taidosta, varsinkin jos se jotenkin liittyy musiikkiin.

Minusta on totta tosiaan tullut urkuharmonin soitonopettaja! Oppilaani ovat aikuisia miehiä, kirkkoherran vävy ja kuoronjohtaja, varsin musikaalisia ja motivoituneita ja oppivaisia! Eilen oli eka soittotuntimme, joka kesti noin kolme tuntia. Opetusmateriaalina mm. itsetehdyt piirrokset, sama Michael Aaronin pianokoulu, jolla itse olen lapsena aloittanut ja suomen ja rukwangalin virsikirjat ja suomalaisia helppoja lauluja. Oli älyttömän innostavaa tajuta, että minähän kykenen ja osaan selittää pianonsoiton perusasioita, vieläpä vieraalla kielellä ja vaikken ole koskaan ollut musiikinteoriatunneilla! Kiitos siis vaan viisaille vanhemmilleni, että pistitte mut pianotunneille, vaikken ole niin musikaalinen että olisin läpäissyt musiikkiopistojen ja musiikkiluokkien pääsykokeita. Ei sitä tiedä ikinä mistä kaikesta elämässä on mitäkin odottamatonta hyötyä ja iloa myöhemmin. Enkä ollut ainoa, joka olin innoissani. Tänään jatketaan, mm. ylennyksiä ja alennuksia eli mustien koskettimien käytön käsittelyä pitää jatkaa. Kuitenkin nyt jo olen saanut autettua heidät itseopiskelun alkuun niin, että pystyvät jatkamaan harjoittelua vaikka täältä ensi viikon jälkeen muutankin pois(ja tuskin tässä välissä ehdin kovin montaa soittotuntia enää pitää).

Pitää kyllä sanoa, että yksittäisistä tavaroista täällä ollessa eniten iloa on tuottanut tuo kirkon urkuharmoni! Hyviä hetkiä itsekseen soitellen, niiden kutosluokan poikien kanssa ja nyt opettaen kahdelle ihmiselle, joilla ei muuten olisi ollut mitään mahdollisuuksia oppia (Nkurenkurussa osaa mun lisäksi arviolta noin kaksi ihmistä soittaa pianoa/harmonia). Okei, on mm. puhelin, tänne saapunut kirje ja kämppiksen tietokone nettiyhteydelläkin aika iloisia asioita! Ja rautalanka-autojen faniksikin täällä on tullut. Ne eivät tosiaan ole mitä tahansa surkeita kyhäelmiä parempien lelujen puutteessa, vaan niitä tehdään pitkän aikaa, niissä on jousituksia, peräkärryjä, ratista saa oikeasti ne renkaat kääntymään kumilankasysteemillä, on sulkeutuvia ja avautuvia peräluukkuja,on erikokoisia ja -merkkisiä maastoautoja vaikka minkälaisilla yksityiskohdilla varustettuna! Pitäisi opetella tekemään moisia, sitä taitoa vois vaikkapa leiritöissä hyödyntää…

Tänään on vapaapäivä, ansaittu sellainen aamulla tehtiin parin tunnin pikkuvaellus kalakasvatusfarmille - ihme mesta - ja ollaan kokattu salaatteja ja pizzaa oikein urakalla ja ollaan tyytyväisiä kaasu-uunin toimivuuteen! Bongattiin aamuretkellä myös hieno lintu, jolla on kirkkaanpunainen rintamus! Nyt terveiset koti-Keravalle: kuulin että siellä nuoret aikuiset ahkerasti aiotte käydä Johanneksen evankeliumin läpi. mä satuin löytämään kirjahyllystämme Johanneksen evankeliumin lukuoppaan vuodelta öö, ja olen täällä ihan messissä, menossa jo luvussa 5, ottakaas kiinni ellette ole jo edellä! Vapaa-ajan tekeminen ei siis ole ollut mikään ongelma täällä Nkurenkurussa. Ja illalla ehkä leffailtaa jenkkien kera. Ja huomisesta en mä vielä tiedä, esirippu eteen jää, minne aikonetkin viedä, tänään tahdon ylistää (biisiä arvuuttelemaan jälleen). Ohjelma loppujaksolle Nkurenkurussa saadaan huomenissa.

Surkuhupaisuuksia:
-naapurit oli ostaneet yksi päivä illallisekseen kanan. Äiti roikotti sitä jaloista kun juttelimme pihalla ja kysyin, onko se elävä vai kuollut. Äiti väitti sitä eläväksi ja kun näytin hieman epäuskoiselta, hän heilutti sitä niin että se venytti kaulaansa ja kiekaisi, hyvä etten purskahtanut nauruun siinä tilanteessa. Toistaiseksi en ole vielä täällä nähnyt elävää illalliskanaa kuljetettavan muovipussissa kuten Swazimaassa (joku hullu meinasi vielä laittaa sen bussissa mun syliin säilytykseen silloin!)

-Nkurenkurun postitoimistosta loppui viime viikolla postimerkit. Siis kaikki, sekä maansisäiset että ulkomaille tarkoitetut. Eli ei se internet ole ainoa, missä voi olla ongelmia. Olin saada jo harmaita hiuksia, kunnes ohjaajani sanoi, että voin käyttää kummioppilastyön postimerkkejä ja ostaa takaisin kun niitä tulee postitoimistoon. Tiedustellessani milloin mahtavat niitä saada, vastaus oli perin afrikkalainen: Maybe tomorrow. Kävin sitten ihan huvikseni kysymässä seuraavana päivänä, ei ollut. Nyt niitä on kuitenkin jo tullut. Opin myös, että postimerkin hintaan ei täällä vaikuta lähetyksen paino vaan kuoren koko!

-luin tänään lehtijutun Afrikan big Brotherista (meillähän ei ole tv:tä, eikä varmaan tulisi katsottuakaan). Namibiasta on mukana kaksosmiehet, jotka vuorottelevat talossa ja muut ei saisi saada selville, että he ovat eri henkilöt. Jos selviävät kuukauden paljastumatta, pääsevät molemmat kokoaikaisesti taloon kisaamaan voitosta. Ihme juonia!

-ja loppuun ohjeita ja vinkkejä kaikille ikävää poteville (kaikkia ulkomaille harjoitteluihin lähteviä lurjuksia ikävöiville ja omaa lähtöään harkitseville) kolminkertaisen asiantuntijan kokeneella syvällä rintaäänellä. Ensinnäkin sekä puhelimessa puhuminen että kirjeen, mesekeskustelun,mailin tms. kirjoittaminen sekä helpottaa että pahentaa ikävää. Puhelimessa puhuminen on pahin pahentaja ylitse muiden. (Meinasin viime puhelun jälkeen lyödä päätä puunrunkoon, kun tuntui että pitää ihmisen olla uskomattoman tyhmä tehdäkseen tällaisen kaukojakson vapaaehtoisesti kolmatta kertaa!) myös tutun musiikin kuuntelu, johon liittyy muistoja tai valokuvien katselu ovat kaksipiippuisia helpottajia/pahentajia. Päiviä ei todellakaan kannata laskea, paitsi kun jäljellä on alle viikko, voi alkaa laskea tunteja (perinteeni)! Kannattaa molemmissa päissä keksiä paljon kivaa tekemistä vapaa-ajalle ja nähdä sopivasti ihmisiä (täällä onkin hurjan hyvät valikoimat nähdä tuttuja!) ja ennen kaikkea kannattaa ajatella, että ikävä on todella positiivinen tunne. Ja useimmiten ihmissuhteet säilyy ja vahvistuu tällaisten jaksojen aikana ja porukka senkun kihlautuu ja mitä kaikkea ihanaa ja romanttista kotiin palattuaan (puhun omasta kokemuksesta ja noin 20 DIAK:n harjoittelijaa kanssamatkalaisina seuranneena) Ikävän määrä ja laatu on myös kunkin luonteeseen liittyvä kysymys, esimerkiksi itse en ole ollut lapsena enkä aikuisena poissa kotikuvioista ollessa paha ikävöijä. Ikävä on enemmän ihana kuin kamala tunne minusta. Mun ei ainakaan käy kateeksi sellaisia reppureissaajia, joilla ei ole paluulippua eikä paluuhalua eikä ketään eikä mitään ikävä eikä tunnetta siitä, että jossain on koti ja rakkaat, jotka odottavat. Ja tässähän ensimmäinen kuukausi on nyt jo takana, mikä on sekä hyvä että huono asianlaita, ajankuluminen on sekin niin kaksipiippuista täällä ainakin! Joten nautitaan ikävöinnistä täällä ja siellä, eikös?:)Ehkä senkin merkityksestä saattaa ymmärtää enemmän kun reissu on takana.