viimeisia fiiliksia Namibiasta

Viimeisiä fiiliksiä Namibiasta

On kolmanneksi viimeinen Namibianpäiväni (pe 20.11. ennen Swazimaan reissua), olin aamulla liikuttavassa kansainvälisen koulun joulujuhlassa ja heidän päiväkotiryhmänsä Secret Santa -hyväntekeväisyystapahtumassa, johon oli kutsuttu vieraaksi erään lastenkodin lapset. Tonttulakit päässä hellemekoissa vesimelonia herkuttelimme, ei ihan perinteisen jouluista. Paikalla oli kyllä ihan joulupukkikin ja joulukuusi ja koristeet tunnelmaa tuomassa ja lauluesitykset olivat tietenkin mitä suloisimpia! Iltapäivällä vielä avioparityöstä kuulemaan. Eilen diakoniaprojektiin tutustuminen oli koko reissuni parhaita hetkiä. Diakonia in the city -projektia rahoitetaan sinun ja minun verorahojen siitä kuulusta ehkä joskus 0.7 prosentista, eli raha tulee ulkoministeriön kehitysyhteistyömäärärahoista Helsingin Diakonissalaitoksen yhteistyön kautta. Oli kiinnostavaa nähdä mitä vuokranantajatahoni ja entisen kouluni taustaorganisaatio on saanut alulle täällä yhdessä paikallisten kanssa. Diakonia in the city -projektilla on kaksi community village -keskusta, joissa paikalliset kokoontuvat. Projektit ovat lähteneet yhteisön omista tarpeista, kolme pääasiallisinta asiaa, joihin yhteisöt ovat tahtoneet vaikuttaa ovat HIV, orpojen ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten tilanne ja työllisyys. Siispä kokoontuu HIV-tukiryhmiä, lähes ilmaisia päiväkotiryhmiä, käsityöryhmiä, leipomoita jne. niin että yhteisö itse hoitaa ja järjestää kaiken kunhan heidät on autettu alkuun, tarjottu käsityö-, päiväkotityökurssitusta jne. tässä projektissa voimaannuttaminen ja pyrkimys auttaa tekemättä yhteisöjä jatkuvasti ulkopuolisesta avusta riippuvaiseksi ovat selvästi näkyvillä ja tuonne kannattaisi ehdottomasti laittaa harjoittelijoita hommiin (opinnäytetöitäkin saisi kiinnostavia aikaiseksi, vaikkapa järjestäisi niiden päiväkotiryhmien nuorille opetytöille koulutusta heidän tarpeistaan ja toiveistaan käsin). Olin siis todella innoissani! Tuli myös nähtyä todellista slummia, niitä kaukaisimpia Katuturan reunoja. Ja vaikka se on niin klisee, tuli taas mieleeni, että mikä siinä on kun siellä peltihökkyröiden pihoilla vaan hymyillään vaikkei toimeentulosta ja sosiaalipalveluista ja yhtään mistään ole mitään varmuutta, ja itse ei vaan osaa olla valittamatta pikkuasioista (ei Suomessa eikä aina täälläkään). Ehkä nämä ihmiset ovat oivaltaneet jotakin keskeistä: elämää ei voi hallita eikä järjestää. Ei vaikka itse ainakin niin kovasti tahtoisin. Ylempiin käsiin kaikki, koska oikeastihan ei kenelläkään ole täällä maapallolla muuta vaihtoehtoa tosissaan.

Tähän väliin lisäys sunnuntailta 29.11 swazimaan-bloggailuiden jälkeen. Jeps, ei voi järjestää ei mitä tahtoisi. Kärsivällisyysharjoituksia Johannesburgin lentokentällä, saavuin sinne Swazimaasta lauantaina puoliltapäivin ja kesti sitten sunnuntain alkuiltaan päästä Windhoekiin, Suomenmatkankin pystyy taittamaan lyhyemmässä ajassa. Koneessa oli tekninen vika, ilta jonoteltiin noin neljä tuntia, kunnes meitä vietiin hotelliin yöksi ja illalliselle Air Namibian piikkiin. Kokemus olisi ollut oikeasti tosi turhauttava ja ärsyttävä, ellei paikalle olisi osunut elävä enkeli: yksin matkaava Mauritiuksenlomalta palaava 29v. namibialaistyttö Inge, joka alkoi jutella kanssani. Oli käynyt koulunsa Nkurenkurussa, meillä oli yhteisiä tuttuja ja hän oli vieraillut Suomessakin. Lopputulos oli, että jaettiin huone, illallinen, aamiainen, kenttähengailu ja koko uuvuttava kotimatkaepisodi mun kotiportille saakka paljon juttelun ja nauramisen voimin! Tääl osataan ihailtavasti se taito, ettei kukaan hiilly asioista, joille ei kuitenkaan mitään voi. Samassa tilanteessa euroopassa olisi moni nostanut aika valitusmetakan, kun jo pelkkä pääkaupunkiseudun lähijunan pysähdys tai viivästys minuuteiksi saa aikaan sellaisen soittelutulvan että hieman huvittaa ilmiötä kuvitellessa. Joburgiin saapuessani viikko sitten olin muuten joutua kulttuurishokkiin kun passijonossa eteen osui n. 20 suomalaisturistia laumana oppaineen, huhhuh! Eiväthän kaikki suomalaiset ole hymyttömiä, valittavia, harmaisiin pukeutuneita? Tuossa ryhmässä niitä oli shokeerava määrä… Siispä loppujen lopuksi aamullakin tänään lentomme siirtyi, teknistä vikaa ei saatu korjattua, meidät oli kivasti viideltä herätetty odottamaan yli kuudeksi tunniksi jälleen turhaan kentällä. Windhoekista tuli toinen kone, se sitten vihdoin vei meidät tänne kotipuoleen. Frankfurtiin lennetään myös eri koneella kuin sillä rikkinäisellä.

Tästäpä oivasti siirryn namibianlähtö ja suomeenpaluufiiliksiin. Seuraava suunnitelmahan on siis se, ettei suunnitelmaa ole Suomeen palatessa. No, on sentään jotakin ajatuksia. Olen lähiviikkoina oivaltanut, että olen noin kolme viimeistä vuotta elämästäni (joka muuten tarkoittaa esimerkiksi yli puolet siitä ajasta, jonka olen elämässäni seurustellut…) elänyt matkaanvalmistautumis-ulkomaanjakso-suomeenpaluuprosessi-matkaanvalmistautumis…-putkessa. Se oli aika merkittävä asia tajuta. Ja huomata, että nyt on matkaväsymystäkin jo ilmassa. Kuulin joltakulta täällä, että yleinen asianlaita on, että kun on viettänyt jonkin aikaa ulkomailla ja palaa Suomeen, menee kuukausitolkulla aikaa ennen kuin ”tahdon takas/mihin seuraavaksi/pois suomesta” -olotilat alkavat haalistua ja osaa alkaa ajatella, että ehkä asettuisikin Suomeen. Seuraava suunnitelmani on näillä näkymin katsoa, kauanko aikaa mulla menee kolmen ulkomaanjaksoni jälkeen asettumisfiiliksen muodostumiseen. Pitää siis yrittää ottaa rauhallisesti, olla kärsivällinen, antaa aikaa ja armoa itselle eikä vaatia itseltä, että heti kaikki elämässä järjestykseen täydellisesti (tuo ei muuten ihan kuulosta helpolta…). Suomeen paluu tuntuu mm. ihanalta, haikealta, jännittävältä, kauhistuttavalta, aivatulta ja sekasortoiselta - ehkä siitä kehkeytyy ihan hyvä sekoitus. Hui!

Mitä jäi käteen tästä reissusta? Kaikki tavoitteeni täyttyivät yli odotusten: sain realistista kuvaa kirkon kansainvälisestä työstä, kummilapsityöstä, aikaa oman paikan ja elämän pohdintaan, monipuolista työkokemusta, joka toivottavasti auttaa minua löytämään tulevaisuudessa työpaikan kristillisyyteen ja kansainvälisyyteen liittyen Suomessa (lähetyssiheeri seurakunnassa, projektikoordinaattori järjestössä tai jotakin muuta). Maailmankatsomuksesta ja käsityksistä eri asioista on taas tullut värikkäämpiä, karisee liika mustavalkoisuus ja vaaleanpunaisuus esimerkiksi liittyen taas moniin eri työnkuviin. Työtä varten ja elämää varten jäi mieleen monia kokemuksia, ajatuksia, joita voin ilolla jakaa eteenpäin kiinnostuneille työn ja muun elämän puitteissa (mutta kyselkää itse mikä kiinnostaa, koska yritän innokkuudestani huolimatta ymmärtää, ettei kukaan aina jaksa toisten reissuista puolta päivää kuunnella ja mä oon ensisijaisesti kiinnostunut mitä sinne kuuluu). Koen oppineeni minkälaista yhteydenpitoa ja tukea lähetit/ulkomaantyöntekijät Suomesta kaipaa, toivottavasti osaan hyödyntää tätä jatkossa itse Suomessa käsin. Osan siitä, mitä käteen jäi, tajuaa vasta paljon jälkeenpäin, matkaprosessi ei pääty kotiinpaluuhetkeen. Jäin pohtimaan myös sairastelun osuutta tässä oman paikan etsimisessä. Onko se vain se hinta, jonka joudun maksamaan siitä, että henkisesti sopeudun helposti uusiin kuvioihin? Entä jos joskus olisin vaikka 2-4 vuoden työsopimuksella ulkomailla (ei näytä nyt todennäköiseltä, mutta never say never) niin olisinko lähes koko ajan siinäkin tapauksessa enemmän ja vähemmän kipeänä, vai asettuisiko tää terveydentila muutaman kuukauden jälkeen? Moni muukin asia tästä elämästä (no, oikeastaan kaikki asiat) on edelleen mysteereitä, tosin ei mun odotukseni ollutkaan, että koko tulevaisuus selkenisi kolmessa kuukaudessa. Kiitollinen oltava siitäkin, että on jatkossakin pähkinöitä pohdittavana ja rukoiltavana ja avusta, jota siihen olen saanut.

Lopuksi kiitän koko sydämestäni niitä kaikkia monia ihmisiä ja tahoja Suomessa, Namibiassa ja muissakin maissa, jotka ovat tosi monin keinoin mua muistaneet ja tukeneet tähän reissuun valmistautuessani, täällä ollessani ja etukäteen vielä kiitos lämpimästä vastaanotosta kotipuoleenkin! Kiitos myös yläkertaan, tää on ollut siunattu ja varjeltu jakso elämässäni! Erityiskiitos myös kuuluu kihlatulleni jälleen kerran kärsivällisestä odottamisesta, tyynen rauhallisesta asenteesta ja ihailtavasta tuesta unelmieni toteuttamiseen. Seuraava laulu tiivistäköön tunnelmia, opittua ja kiitollisuuttani edella mainituille ja Ylimmälle Työnantajalle, kyseessä on reissun voimabiisi yhdeltä ystäväni tekemistä kolmen matkani matka-cd:istä. Minulle kappale kertoo uskon liekistä ja mitä se voi saada aikaan Jumalan ja ihmisen välillä ja miten se voi näkyä ihmiseltä ihmiselle. (Usko, toivo, rakkaus - ihmiseltä ihmiselle oli muuten myös mut lähettäneen järjestön motto). Kiitollisella mielellä, paljon oppineena ja biisin sanojen mukaisesti yhä tavoitellen ja harjoitellen hyvää tapaa elää:

Pidä liekkis,
älä anna sitä pois
näinä päivinä meidän on hyvä pysyä lähekkäin
joten älä mene mihinkään
vaan kuuntele tää:

Maailma on niin kuin peili,
niin se heijastaa,
takaisin sun oman asenteesi aina vastaan
niin kuin huutaa niin se metsä vastaa
hyvä hyvää ja paha pahaa vastaan
Elämä ei ole peli vala ja ota vastaan
ja koita pitää huolta ettet sitä haaskaa,
kun se on kalleinta maailmassa.

Jokaisesta hetkestä sun kanssasi mä kiitän
Näistä päivistä jotka vierelläsi vietän
nää sanat ei riitä kiittämään siitä
et sä kevennät mun kivistä tietä.
mä en vaihtais, mä en vaihtais mihinkään
rakkauttasi, en sua koskaan keneenkään
täs on kaikki, en vois toivoo mitään enempää

ja liekki palaa minne ikinä mä menenkään
ja toivo elää niin kauan kuin me eletään
ja lämpöö riittää niin kauan kuin me pidetään
liekki hengissä, pistä hyvä kiertämään
me tiedetään et mitä kylvetään niin niitetään.

Me eletään itsekkyyden aikakautta
ei ihmisilo o enää ees auttaa toisiaan
jos kaipaat lähimmäisenrakkautta
niin anna sen näkyy tekojesi kautta
tää aika, tää aika ei voi hämätä mua,
ei, en aio siihen ansaan kompastua
ei oo varaa antaa inhimillisyyden unohtua
vaik sanotaan et pitäis ajaa omaa etua
mä koitan elää niin ettei tarvis katua
ja mul on aikaa antaa myöskin muille apua

jos vaan pystyy, eiks jengi tosiaankaan tajua
mitä ne tekee kun ne kävelee toistensa yli kadulla
kun ne haluu kavuta ylöspäin
välittämättä mitä alaspäin jäi
mä uskon, ettei meit oo luotu elämään näin
erillään vaan yhdessä

Maailma on peili…
Jokaisesta hetkestä sun kanssasi mä kiitän…
Maailma on peili…

Namibiaa Sannan silmin kiittää, kumartaa, kurkottaa tulevaisuuteen ja päättää namibianblogin tähän.

kummionnea ja lahtohaikeutta

kylla taa sanoo nyt, etta on kerrassaan ihanaa olla kummi:) siis en ole kastekummi kenellekaan lapselle toistaiseksi elamassani, mutta nepalissa shining home -lastenkodissani ja swazimaassa havulaakson lapset -jarjeston toimintakeskuksella mulla naita pienia rakkaita ystavia riittaa. eilen ja tanaan olen osallistunut 35 lapsen esikoulupaiviin ja joulujuhlaan ja nahnyt myos koululaisia iltapaivan lukukerhossa. Joulujuhla oli niin suloinen! Vanhempien ja muiden laheisten ilo ja onnellisuus nahdessa oman lapsen esiintyvan, on niita asioita, jotka ovat kaikkialla maailmassa samankaltaisia. Ymmarsin joulujuhlassa miten laaja ja monipuolinen merkitys toimintakeskuksella on yhteison elamaan. Kyseessa ei ole vain muutaman kymmenen lapsen esikoulutus, vaan toivo ja tuki leviaa koko perheille: nytkin ovat olleet tarpeen naissa saissa ne peittokerayksen peitot (eraassakin majapahasessa kuulema viisi sisarusta joutui ennen taistelemaan yhdesta peitosta, ei enaa), joulupaketit auttavat koko huushollia, saippua ja ruokatarvikkeet edistavat koko asuinyhteison terveytta ja fyysista jaksamista - sita kautta myos konkreettisesti koulumenestysta... Kertakaikkiaan, ei voi jattaa kylmaksi yhtakaan katsojaa kyseinen joulunaytelma (lempikohtani se kun paimenet riemusta hihkuen juoksivat ympyraa kedolla ja kun tietajat seurasivat tahtipoikaa)ja joululaulut, esiintyjien esittelyt ja puheet, joita opettajat, harjoittelijat ja jarjeston eras perustaja pitivat, eika myoskaan juhla-ateria jattanyt kylmaksi. Paikan paalla on tekemisen meininki, itsenaisesti tullaan osallistumaan esimerkiksi aterian jalkeen tiskaamiseen ja siivoamiseen. On ilo tietaa oikeasti kummilasteni ja heidan parissaan tyoskentelevien kokkien, open, avustajan ja heidan laheistensa voivan hyvin. Toiminta on laadukasta ja hyvaa kaikin puolin. Suomalaiset perustajat ja harjoittelijat auttavat kehittamaan toimintaa, mutta yhteiso itse pyorittaa sita. Myos periaate, etta esikoulumaksu maksetaan polttopuiden tuomisella oli mielestani hyva idea. Nain myos koululaisia, jotka tulivat iltapaiva-aktiviteetteihin. Luku-, ja kasityokerhoa, ollut liikuntakerhoakin jne, riippuen vetajista (ope, harjoittelijat). Valmistujais-kihlajaislahja on tuonut iloa toimintakeskukselle, koululaiset tulevat innolla suoraan koulusta ja tarttuvat kirjoihin!

Lisaksi olen eilen hetkellisesti auttanut harkkajarjestoni toimiston muutossa (mbabanen sisainen osoitteenvaihto kyseessa), mika tuntui varsin haikealta meista kaikista. Tapasin eilen monia entisia ja nykyisia tyokavereita ja tanaan viela yhden lisaa, lisaksi olen kahvitellut parin suomessa tyoharjoittelua viime kesina Swazimaan yliopistosta suorittaneen tyton (Siphiwe, Thulile) kanssa, mika on ollut mukavaa. Nykyisia DIAK-harjoittelijoita on myos tullut tavattua mm. Havulaaksossa ja vapaalla muutamia, monipuolisia keskusteluja samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa, itse kukin jattaa lahiaikoina taakse taman kauniin, ystavallisen maan ja suuntaa erinaisten mutkien kautta Suomea kohti... Tanaan taas tullut palelua ukkosen, sateen, sumun ja matalalla leijailevien pilvien keskella harjoiteltua suomeenpaluun varalle, mutta onneksi keli tosiaan oli su-aamusta tahan iltapaivaan ihanan helteinen. Ajoitukseni tanne tuloon ja miten kaikki taal jarjestyi, meni tosiaan nappiin: Maaseuturetket, joulujuhlat, toimiston muutto, mahis tavata paria tyonsa paattavaa vanhaa tyokaveria juuri ennen heidan poismuuttoa, hyva majapaikka, kaikki jarjestyneet tapaamiset, se etta harkkaritkin taalta juuri pian lahtevat... Meika saataa, Jumala jarkkaa... Kertakaikkiaan tunnepitoinen viikko, ei voi muuta sanoa. Uimista, loikoilua, sellaista hemmottelulomailua seka luontoretkeilya olisin lisaa vahan tahtonut, mutta missioni tavata paljon tuttuja (LDS, havulaakso jne) tayttyi todella hyvin ja viikkoni taalla on ollut mahtava! Onnellisella, kiitollisella, haikealla mielella jatkan matkaani kotiin Windhoekiin yhden yon paasta ja matkaani Suomeen neljan yon paasta!

pienten ihmeiden paiva

mika paiva!
aamulla piha-aamiaisella katsoin kuinka sumu halvenee havulaaksosta (pine valleysta) ja oli niin kaunista! lahdin kavelemaan sen jalkeen harkkajarjeston toimistolle yllattamaan monet tyokaverit. ajoitukseni oli loistava:yksi tyokaveri jaa elakkeelle, toiselta loppuu tyosopimus ja koko toimisto muuttaa viikonvaihteessa eri osoitteeseen. voi sita hymyilyn, halailun, naurun ja kadestapitelyn maaraa! seuraavaksi loysin itseni ohjaajani Eunin ja yhen lempparityokaverin Colanin kanssa matkalta autonlavalla siphocosinin kylaan maaseudulle, olin luullut ensin vain saavani kyydin keskustaan. matkamme meinasi tyssata siihen etta tien kohdalle oli muodostunut pari pahaa jokea, maasturin mahakin oli vedenpinnan alla! seuraavaa ei uskallettu yrittaa, onneks toista tieta kiertaen paasi perille. Perille tarkoitti kirkonraunioita, joissa olimme mukana vapaaehtoistyontekijoiden kotihoitoa kasittelevassa koulutuksessa. Sisalto oli tosi hyva, mulle tulkkailtiin ja kouluttajan tyyli mukaansatempaava, nautin todella! siina sivussa autoin tekemaan ruokia ulkona tulella isoissa padoissa, esim. miten calabash-kurpitsaa swazeittain kokataan,tosi hyvaa!

Paivan paras asia oli, etta tapasin uudelleen sen 80v. isoaidin eli gogon, joka antoi helmikuussa 2008 mulle swazinimeni, Jabulile. Eunin kanssa jo aiemmin viikolla ja tanaan taas puhuttiin, etta nimeni on enne ja se seuraa mua, Jabulile tarkoittaa onnellisuutta (me olemme onnellisia). sita olen todella ollut yhdessa vanhojen tuttujen kanssa taalla. Oli hyva nahda, etta gogo oli suht voimissaan ja maissi ja persikat kypsyivat vauhdilla hanen tontillaan. Han olisi tahtonut antaa minulle lahjaksi kanan, se oli jo elavana jalat sidottuina muovipussissa odottamassa. Euni sai selitettya, etten voi millaan ottaa lahjaa vastaan kun lahden maasta ihan pian. Lopputuloksena Euni sai sen kanan, vaikkei itsekaan tiennyt mita tehda sen kanssa, koska han ei ole koskaan teurastanut kanaa. Kuulen huomenna kuinka kavi, todennakoisesti joku tyokaveri laittoi sen lihoiksi, siina se valissamme autonlavalla muovipussissa pyristeli... Surullista oli, etta gogon keittiomajan seina oli viime viikon tosirajuista rankkasateista johtuen lahes sortumispisteessa, voi siis oikeasti kaatua paalle kokatessa ja koko seina on uusittava. Euni yrittaa saada yhteisosta jotkut tekemaan tyon, annoin vahan rahaa tarvikkeisiin. Sydamellisimpia kohtaamisiani ikina naissa toissani maailmalla tuo kyseinen isoaiti, hanella yllaan nytkin sama naistenpaivan juhlamahia(kangas) minka minakin omistan.

Illalla sain kutsun suomalaiseen perheeseen syomaan, oli todella ihana ilta ja paljon hyvia keskusteluja, kaikkea swazivauvan adoptoinnista (ovat oikeasti adoptoimassa, ovat jo nahneet tyttonsa!) nepal-suomi-swazimaa -elaman vertailuun ja lasten koulutuksesta koirankasvatukseen. Heilla on koiranpentu, mun majapaikassa puolestaan 5 kuusiviikkoista pentua, en koskaan ole nahnyt niin pienia! Huomenna illallistan puolestaan paikallisen ex-tyokamun kotona, mita ennen havulaakson lapsiin tutustumaan ja osallistumaan heidan joulujuhlaesitykseen seka mm. pihapiknikille vanhojen tyokamujen kanssa. Kosintojen maara muuten yksin ja paikallisen tyokaverin kaa reissatessa on huima, ei enaa riita ainakaan yhden kaden sormet, tuskin kahdenkaan... Myos veljen puolesta on sisar kosinut. Ja toita on pyydetty etsimaan, ei valia swazimaasta, namibiasta vai suomesta. Joo-o, mietin just etta valkoiset on monen takalaisen silmissa kylla niin kaikkivoipia, etta ei ihme, etta he kuvaavat aika usein Jumalankin valkoiseksi... Aika kuluu aivan liian nopeaan, enaa pari kokonaista paivaa taalla! Ihmiset oon etusijalle laittanut ja luonnon ihailun, altaalla makoilu ja muu hemmottelu jaanyt vahemmalle. Kuulumisiin - Swazimaasta, Namibiasta tai Suomesta!

Swazimaata Sannan silmin

Tunnerikas reissu vanhassa rakkaassa Swazimaassa alkaa olla puolivalissaan, aivan liian pian! Rajan ylittaessa jo tuli sellainen olo, etta en edes muistanut etta swazimaa on niiin kaunis! lauantaina sadesaasta ja sumusta ja kylmyydesta huolimatta alkanut fiilison jatkunut ja moninkertaistunut auringonpaisteessa. johannesburgissa tosiaan 11 astetta la/aamuna!sama varmaan illalla swazimaassakin, olin jaatya windhoekin helteiden jalkeen, olin takkinikin sinne jattanyt ku en voinut kuvitellakaan tarvitsevani sita. tuli opittua, etta saaennuste matkaan lahtiessa kannattaa katsoa kylla etelaisessakin afrikassa. lenna reilu tunti ja lampotila putoaa yli 20 astetta...

Swazimaassa on ollut su alkaen vihrea, vehrea, lampiman kostea kevatsaa! kasvien, kukkien, linnunlaulun maaraa olen monta paivaa nyt hammastellyt. Iso ero on siis se, etta nyt Namibia on aivan keltainen ja Swazimaa aivan vihrea. taalla satoi koko viime viikon la asti rankasti. Sen seurauksena taloja on tuhoutunut ja teita jne. Itse kavin ihastelemassa tanaan parempia seuraamuksia> Mantengan vesiputous oli nayttava! oli kiva extempore/seikkailu itsekseni, nakyi mm. apinoita, lintuja, peuroja, kavin uimassa ja taivalsin kallioille vesiputouksen paalle ja korkeusero kuohuihin katsoessa huimasi pienta toisinaan korkeanpaikankammoista paatani.

Tunnerikkaaksi reissun on viela tuttuja maisemia enemman tehnyt tietysti tutut ihmiset. Su-aamusta alkaen, ensimmaisena Mbabanen kotikirkkooni, jossa on toissa yks mahtavimmista papeista, joita olen elamassani tuntenut! Sitten paiva jatkui viime kesan tyokaverini (nyt taal diak-harjoittelussa) kokemuksia kuunnellen,ja kavin illansuussa kavelylla vanhassa kodissani (fair lady mountain cottages) ja tapasin paikan omistajan lapsenlapset, kaikkien meidan kolmen silmat loistivat hymya! Ma-ti olen matkannut maaseudulle paikallisen entisen harjoittelunohjaajani kanssa. Yllatin koko joukon tyokavereita! myos tuttujen etela-afrikkalaisten klovnien piti saapua pitamaan koulutusta orvoista huolehtiville naisvapaaehtoisille, mutta oli paha vaarinkasitys ja informaatiokatko paivamaarien suhteen. Odotetun koulutuksen peruuntuminen teki viikon alusta surullisen meille kaikille. Muutenkin rehellisesti moni asia itketti mua maaseudulla, mm. erotettujen tyokavereiden maara, talla hetkella tyoskentelevien mieliala, jarjeston tulevaisuuden epavarmuus... Jotenkuten sain pidateltya kyyneleita, paitsi kun kaarrettiin tana aamuna paluumatkalle. Huomenna paakaupungin toimiston yllatyskierros ja suht samanlainen rumba tiedossa varmaankin. Olin yrittanyt varautua tahan kaikkeen, tiesin faktat nykytilanteesta suht hyvin, mutta ei se aina auta. Jopa mulle tulee valilla toivoton mieliala ja itkea pitaa kun itkettaa, vaikka kuinka pitaisi vaan uskoa, toivoa, kannustaa, rukoilla. Mita sita muutakaan voi, niin kauan kuin on elamaa, on toivoa ja fakta on myos se, etta nuo mun tyokaverit on todella upeita tyontekijoita ja persoonia,sita ei poista raha- tai johtajuus- tai muut ongelmat. ja mita sanoa kysymyksiin: milloin tulet taas takaisin? voitko kerata toissasi rahaa, etta paasisin matkustamaan suomeen? koitin tehda lettuja, joista tuli rapsakkaa repalekasaa, mutta joka tapauksessa istuimme iltaa joukolla ja muistelimme millaiset viimeisen illan kekkerit olivat olleet viime vuoden vapun lahettyvilla...

Surullisen mielen rinnalla on kiitollisuus: sain nahda kaikki nuo ihmiset ja paikat! kuten viime vuonna lahtiessani yksi tyokaveri sanoi: viimeistaan taivaassa tavataan, jos ei tassa elamassa, never say never. Sita sanoin nyt itsekin eteenpain. Mieleeni tuli lahtiessamme ajatus, etta tallainen on mun mielesta taivas: vihrea ndzevane, jossa maissi kasvaa toivon merkkina ja ihmiset saavat iloita jalleennakemisesta ja kaikesta muusta hyvasta. Seuraava ajatus oli, etta mun taivaassa myos suomi, nepal, swazimaa ja namibia ovat niin lahekkain, etta milloin vain voi pistaytya noin vain...
Aina kun matkustaa jonnekin asustamaan, lopputulos on, etta oletpa missa maassa vain, kaipaat toisaalta joitakin ihmisia ja asioita, ja se tuntuu surulliselta auttamatta, pitaa vain koittaa keskittya kiitollisuuteen hyvista yhteisista hetkista, yhteydenpidon mahdollisuudesta, rukouksen kantavasta voimasta, uusista kokemuksista jotka ovat opettaneet paljon ja tehneet musta mita tana paivana olen.

To-pe menen tutustumaan kummitoimintakeskukseni toimintaan (Havulaaksonlapset.fi) ja naen mm. kirjat joita esikouluun ostettiin valmistujais+kihlajaislahjarahoilla. Odotan innolla, viimeksihan olen nahnyt vain kivijalan toimintakeskuksesta ja satakunta lasta paikallisen vapaaehtoisen pihalla syomassa, leikkimassa, punnituksessa ja mittauksessa silloin kun vietin eraan sunnuntain siella puolitoista vuotta sitten. Ajankulu on kasittamaton asia! Myos eteenpain, viikon paasta kayn nukkumaan omassa kodissani koti-Suomessa, mita ei oikein osaa kuvitella 12 matkaviikon jalkeen. Swazimaan kavijoille, jotka olette terveisia lahetelleet, taalta niita myos takaisin lajapain! Nyt ubolalakahle, hyvaa yota! klo 21 on tosi myoha, rytmini on kaantynyt klo 5-6 heraamisen suuntaan. suomessa vaihtunee sekin, kun ei aurinko, kukot jne. herata. Viikonlopun viimeisiin blogin sanoihin, heippa!

Lomatunnelmakuvia & arvoituksia

To 18.11
Lomatunnelmakuvia & arvoituksia

Tässäpä teille parit dyynit, pelikaanit ja laiturilta lomahymyt Swakopmundista vielä, sekä perinteistä amboateriaa(sormin syötynä hirssipuuroa, kanaa, pinaattikastiketta ja hapanta oshikundu-juomaa) ja ambokirkkoa (Olukondan kirkko)Oniipan-opintoretkueelta. Nytkin on ihan lomaolo, vaikka olen vain kotona tauolla palaverien ja diakoniprojektiin tutustumisen välissä, kyllähän tää lähtölaskennalta tuntuu kun on juuri harjoittelunohjaajan kanssa loppuarvioinnitkin käyty läpi!

Lähiaikojen automatkoilla ollaan esitetty arvoituksia toinen toisillemme. Ennen kuin paljastan parhaan täällä kuulemani arvoituksen pähkinäksi eteenpäin, kerron millaisia tosielämän arvoituksia menneeseen ja tulevaan liittyen on päässä pyörähdellyt.

Swakopissa kämppikseni käväisi käärmetalossa selvittämässä sen arvoituksen, mikä käärme oli ollut ovensuussamme eräänä iltana hänen kääntäessään kaasuhanaa kiinni ja mun tullessa kirkolta kotia kohti: mosambik spitting kobra eli tuttavallisemmin sylkykobra. Oon aikalailla kiitollinen, etten pimeässä törmännyt kyseiseen kaveriin, sillä sehän nostaa pään ja kykenee sylkemään myrkkyä tietääkseni yli kahden metrin päähän. Se tähtää uhrinsa silmiin mikäli mahdollista, voi mennä siis näkö tai ymmärtääkseni henkikin. Itse kieltäydyin kyseisestä käärmenäyttelyretkestä, sillä sen verran selkäpiitä karmi Helsingin Tropicario, kun lueskelin viime vuonna siellä mitkä kaikki maan matoset Namibiassakin tykkää lymyillä. Herran haltuun,ohjaajani hyvää sanontaa lainatakseni tässä käärmeasiassakin. (eli en tahdo peloitella, kyllä Afrikkaan kannattaa matkustaa!)

Toinen mysteeri pääsäni on ollut Suomen sikainfluenssakohu. Siitä meillekin välillä huhuja eri reittejä kantautuu vaikken juuri uutisia ole seurannut. Vastustuskykyni kun on heikko, enköhän sen viimeistään päiväkotisijaiseksi mennessä itsellenikin saa, mutta jotenkin se ei juurikaan hetkauta. Olisi tässä elämässä voinut jo jotakin pahempaakin kohdalle sattua, esimerkiksi malaria. En halua vähätellä sitä, että moni oikeasti pelkää sikainfluenssaa, etenkään pitkäaikaissairaiden ja heidän omaistensa kohdalla, mutta täältä katsoen ainakin tuntuu, että kohistaankohan asiasta esim. mediassa hieman liikaa ja liian painajaisia maalailevaan sävyyn? Esimerkiksi jotkut nimeltä mainitsemattomat lehdet saa mut taas näkemään punaista kirjoittaessaan kuulemma ”vaietuista salaisuuksista” kuten ettei hoitoa saa tarpeeksi. Suomessa on terveydenhuolto maailman huippuluokkaa ja tuntien monia ko. alalla työskenteleviä, olen varma että he tekevät kaikkensa ja pistävät parastaan, silloinkin kun se tarkoittaa ylitöitä. Sen sijaan kuulin täällä, että mua hoitanut yksityissairaala on huijannut rahaa eräältä tuntemaltani henkilöltä ja moisia oikeusjuttuja on käynnissä täällä useita. Suomessa myös tutkitaan, eikä vain määräillä lääkkeitä noin vain. Lisäksi, arvio sikainfluenssakuolemien mahdollisuudesta Suomessa on pudonnut useasta tuhannesta muutamaan kymmeneen, eli se kertoo jotakin siitä, että tauti tulee yleensä lievänä. Totta kai on todella surullista, että siellä on kuollut monia lapsia, nuoria ja aikuisia, mutta mistä silti juontaa juonensa sentasoinen hysteria, että rokotteista tapellaan terveyskeskuksen jonoissa? Elämää ei voi hallita eikä kuolemaa kontrolloida eivätkä taudit tule koskaan missään olosuhteissa poistumaan tästä maailmasta, se on kerta kaikkiaan lääketieteeseen uskovassa hyvinvointivaltiossammekin ymmärrettävä. Sitä paitsi normaaliin kausi-influenssaankin kuolee monia heikkokuntoisia vuosittain ja moneen kuolinsyyhyn Suomessa muutenkin vuosittain enemmän kaikenikäisiä kuin kyseiseen sairauteen. Mua saa sivistää, jos kirjoitin jotakin ei-paikkaansa-pitävää. Toivotan tsemppiä ja voimia kaikille asian kanssa painiville ammattilaisille ja potilaille ja huolestuneille!

Myös kuulin uutisia kummallisesta kauppojen aukioloaikojen uudistuksesta siellä kotimaassa ja pyörittelen ihmeissäni päätäni. Täälläkin olen kummastellut, miten Windhoekissakin saavat olla kaupat ja kauppakeskukset auki, jopa sunnuntaiaamuna jumalanpalvelusaikaan, toisin kuin toistaiseksi Suomessa. Mihin ihmiset tässä maailmassa tarvii seitsemänä päivänä viikosta 24h-shoppailumahiksia?! Uudistus tulee tarkoittamaan todella paljon lisätarvetta esimerkiksi ympärivuorokautiseen lasten päivähoitoon. Se uudistus ei ole perheiden etu. Ainoa hyvä asia, jonka näen, on että riittää kauppakeikkatyötä opiskelijoille. Kuitenkin suurin osa kauppojen työntekijöistä lienee lasten äitejä… Jotain kunnioitusta ja tärkeysjärjestystä tähän hommaan. Lepopäivät, pyhä ja perheiden yhteinen aika ovat tärkeämpiä asioita kuin se, että ostoksille pääsee ihan koska vain.

Noniin, näin tiedostavista aiheista onkin sitten hyvä siirtyä loppuhuipennukseen, eli siihen arvoitukseen:
Oli lääkäri ja hänellä oli poika. He joutuivat auto-onnettomuuteen ja lääkäri kuoli. Poika joutui sairaalaan. Häntä tuli siellä sairaalan lääkäri katsomaan ja hän sanoi: Minun poikani! Olet pian kunnossa! - Kuka lääkäri oli / miten tämä voi olla mahdollista?

Nyt voit rauhassa pohtia ja jos tahdot jo tietää vastauksen, lue eteenpäin. Arvoitus on peräisin CUAHAn eli Afrikan kirkkojen AIDS-vastaisen työn koulutuksesta, ja sen tarkoitus on herätellä kuulijansa huomaamaan kuinka sukupuolitietoisia he ovat. Lääkäri tai etenkin englannin doctor tuo sanana useimmille mieleen miehen, kuulemiani vastausarvauksia mm. lääkäri oli pojan isoisä, tai Jeesus, tai pojalla oli kaksi isää, joiden kanssa hän asui. Oikea vastaus (kröhöm, arvasin sen muuten oikein noin minuutin pohdinnalla, heh!): Sairaalan lääkäri oli pojan äiti.

Arvoituksellista ja antoisaa loppuviikkoa itse kullekin!

Kuvat kertokoot!

palkittuja kummioppilaita nkurenkurusta




Tässä näitä nyt joitakin viimein, oli aika haastavaa mulla saada nämä tänne, joten pahoittelut että blogi on ollut niin kuvaton: sain näidenkin laittamiseen ulkopuolista apua…

Nämä eivät olleet tuoreimmasta päästä, aiheina mä nkurenkurun kummikirjeitä postiin kantamassa, homestead joss yökylässä majani sisältä ja ulkoa, emmanuelin päiväkodissa opeteltiin pelaamaan riparilaisteni (rk 12) tekemillä muistipelikorteilla, hoosiannan päiväkodin lapset nauttivat hyvästä puurosta, keinumisen iloa ja kotileikkiä toivo tirrosen esikoulussa, koko esikouluporukka, kissanaamarit tekijöineen, windhoekia 14.kerroksesta kuvattuna, mylly ja mylläri oniipassa, martti rautasen kärryt (ja me valitettiin 8 tunnin kombibussimatkasta, hah!)... pahoittelut et swakop ja muut tuoreemmat eivät nyt tulleet tähän mukaan. kuulumisiin!

Swakopmundissa mäenlaskua harjoittelemassa:)

Swakopmundissa kävimme pe-ti viilentymässä ja virkistymässä. Huiput sieltä:
-pelikaaneja kymmenkunta parin metrin etäisyydellä!
-sadoittain valkoisia flamingoja (maailmassa lienee monia flamingolajeja, tämä laji oli vaaleanpunainen siipien yläpuolelta)
-Namibin autiomaan hiekkadyynit! kaikista aikuisista varmaan tulee hetkeksi lapsia siellä siinä hiekkakasojen äärettömyydessä! Me mm. kieritiin, juoksenneltiin, kuvattiin, ja tehtiin opastettu sandboarding-retki. Meno oli hurjaa, vahatuilla vanerilevyillä mahallaan dyynejä alas, vauhti kovimmillaan kuulemma yli 70 km/h! eräässä pompussa kolautin leuan lautaan niin, että luulin jo saaneeni aivotärähdyksen mutta en onneksi sentään. olisi ollut varmaan ilman opasta vielä enemmän extreme. lumilaudallakin olisi saanut kokeilla dyyniä alas, mutta jätin väliin kuitenkin ihan oman turvallisuuteni kannalta, heh!
-merenrantaa silmänkantamattomiin käveltäväksi!
-kauniita puistoja ja muutenkin maisemia
-ihana rantatalo, jossa tunnelma kesämökin ja nuorten aikuisten leirin sekoitus meillä viidellä harkkarilla
-ruoka: mm. piha-aamiaisia, nepalilaista ruokaa nepalilaisen harkkarin tekemänä, satamassa kahvila-aamiaisella, rantaravintolassa kalaillallisella…
-saunaillat, lettujenpaistot, kynttilänvaloiltapalat porukalla, pelailua, nuotiomaissit…
Kyllä siis loma kelpasi!

Nyt kolmen päivän vihoviimeinen työharjoitteluviikko: tänään teologisen kirjaston inventaariota 4h (tulipahan opittua, että ei se lähetystyökään aina ole niin hehkeätä kuten ei kaiketi yhtään mikään työ valitettavasti ja ettei kirjojen inventaario ole sen mukavampaa kuin kukkakaupan lasimaljakkojenkaan, mutta että kaikesta selviää, varsinkin taustamusan ja surkuhupaisan vitsailun säestämänä…). Huomenna sitten puolestaan harkkapalaveerausta, loppuarviota, diakoniaprojektiin tutustumista ja ehkäpä vielä leffaan. Perjantaina työt päättää kansainvälisen koulun hyväntekeväisyyspäivä orpokodin joululahjojen hyväksi (vahdin kaiketi ettei n. 50 päiväkoti-ikäistä telo itseään pahasti pomppulinnassa tai muuta vastaavaa) ja kuulemme vielä avioparityöstä, jota täällä eräs SLS:n pariskunta tekee, sitä ja diakoniaprojektia odotan erityisen innolla! Lauantaiaamuna: Swazimaa, here I come! Asambeni, mennään!

Ps. infoa: enää ei kannata lähettää postia, koska kotiudun 12 yön päästä! eli raapustukset kivihakaan kiitos:) ja joulukortteja ym. voinee multa sitten odotella juhannukseen saakka, ja jollei saavu, johtuu se nampostista:) tai sit osoitettasi ei saa käsiin osoitevihostani eikä eniron maanmainiosta nettiohjelmasta, jonka tuloksena vino pinkka matkailee nyt jo maailmalla, hihii!

pps. ei pidä huolestua kun minuun ei saa mitään kautta la 21-28.11 yhteyttä: swazimaassa ei ole kenttää suomen eikä namibian numerollani, eli ei voi soittaa eikä tekstata eikä mikään tule mulle läpi, kenties käväisen nettikahvilassa kerran pari ja jos tositarve on, soita seuraavaan swazinumeroon majatalooni cathmar cottageen:plussaa eteen ja 2684043387 tai 2686080820 (ja saatanpa hankkia swaziliittymän, mutta senkään kaa ei nuo suomentekstarit toimi, ellei tilanne ole vuodessa korjaantunut!) heipä hei siis!

mutta ennen sitä: niitä kuvia!

Dilemmoja perheaiheiden äärellä

To 12.11.2009 Dilemmoja perheaiheiden äärellä

Tänään olen ollut taas monenlaisissa töissä: aamulla teologisen seminaarin eli pappisoppilaitoksen kirjastossa apulaisena (tulin jälleen siihen tulokseen, etten ole luonteeltani niin järjestelmällinen, että kokisin kirjastoalaa omakseni, vaikkakin tämä kirjasto toimi mahtavan hienosti ja järjestäytyneesti, mutta kahvitauolla oli hyviä ihmissuhteisiin ja suomenpaluuseen liittyviä keskusteluja) sekä oppilaitostyössä, hyppäsin toisen harkkaritytön ja oppilaitospastorin matkaan naapurustoon samaan tyttöjen erityisammattikoulu-peruskoulu-yhdistelmään, jossa olin jo viime torstaina aivan innoissani. Silloinhan haastattelimme opettajaa, nyt meillä oli bible study –hetki teinien ja vanhempien suhteista, eli neljännestä käskystä. Lauloimme, rukoilimme ja pastori alusti aiheesta hieman, sen jälkeen puheenvuoro oli tytöillä ja meillä harkkareilla. Puoli tuntia meni siivillä, kun kaikki olivat niin kiinnostuneita ja innostuneita! Nuorisotyössä harvoin saa noin kiitollista yleisöä totta tosiaan! Koin haastavana sen, kun pastori kysymyksen miksi vanhemmat joskus kurittavat lapsia ja pitäisikö heidän tehdä niin, jälkeen useampi tyttö alkoi kertoa lähipiiristään karuja kertomuksia väkivallasta, hyväksikäytöstä, alkoholiongelmista ja muista perheongelmista. Kulttuurissa, jossa ruumiillinen kuritus on arkea, on kerta kaikkiaan iso dilemma, miten keskustelet aiheesta, kun oma tausta on toisenlainen ja tekisi mieli sanoa vain kerta kaikkiaan, että jokaisella on iästä riippumatta oikeus koskemattomuuteen. Missä menee ”tavallisen rankaisemisen” ja väkivallan/hyväksikäytön/muun väärän raja? Toinen pastorin kysymys oli, että näyttävätkö vanhemmat rakkautta jotenkin tytöilleen ja vastaukset olivat kyseisten tyttöjen kohdalla ihania: joskus äiti itkee kun tulen lomalle koulun asuntolasta, ja kun kysyn miksi, hän sanoo vain ”Ilon kyyneliä!”. Keskustelimme myös epäsuoremmista tavoista osoittaa rakkautta (hyvä ruoka, ujo hymy) ja mitä perhesuhteille tekee etäisyys, eli ettei nähdä välttämättä kovin usein.

Ilta oli itselleni onnistumiskokemus omassa työssä, olin ensimmäistä kertaa työntekijänä tilanteessa, jossa keskustellaan nuorten ja vanhempien suhteista. Keskustelussa tuli esille luottamus, valehtelu, anteeksipyytäminen ja –antaminen, milloin tarvitsee pyytää koko perheelle ulkopuolista apua, perheroolit (esim. isosisaren rooli), minä- ja sinä-viestintä eli syyttämisen sijaan omista tunteista tai huolesta kertominen, sekä se ajatus, ettei yleensä voi muuttaa toisia ihmisiä eikä olosuhteita mutta yleensä voi yrittää muuttaa omia asenteitaan. Kerroin jopa tositarinan, jossa minulle oli teininä sanottu ”kyllä me suhun luotetaan, muttei voida luottaa kaikkiin muihin ihmisiin” enkä ollut tajunnut moista alkuunkaan. Nyt musta on peräti tainnut tulla niinkin aikuinen, että voisin jopa kuvitella sanovani tarvittaessa vastaavaa mahdollisille omille lapsille joskus hamassa tulevaisuudessa, heh!

Eilen oltiin leffassa paikallisessa ostoskeskuksen leffateatterissa. Eri maissa on erilaista käydä niinkin tavallisessa paikassa kuin leffassa. Namibialaiseen leffaelämykseen kuului mm. ettei mainokset ja leffa alkaneet silloin kuin piti ja silti puolet yleisöä tuli myöhässä ja yhdellä pariskunnalla oli sylissä nukkuva vauva mukana! Elokuvavalinta oli My sisters keeper (menee kai Suomessakin?), josta ei tiedetty mitään etukäteen. Olipa kertakaikkiaan hyvin tehty monipuolinen elokuva varsin dilemmaisella juonella todella suuren, surullisen ja vaikean teeman ympärillä, nostan hattua leffan tekijöille ja suosittelen ehdottomasti eteenpäin!

Lisäksi viikkoon on kuulunut Nkurenkurun ohjaajaperheen lastenhoitoapua täällä kotonamme vierastalolla. Viikon parhaita keskustelunaiheita: millainen on avaruus, rakettien, lentokoneiden ja autojen nopeus, eri kielet eli esimerkiksi ”se namibian ääni” sekä paikallisen Thomas-piispan (70-luvulla opiskellut Helsingissä) kanssa suomeksi keskustelu, jonka päätteeksi 4v- ystäväni totesi: ”Hei, mennään kertomaan Tuomakselle, että tavattiin toinen Tuomas! Maailmassa on ainakin kaksi Tuomasta! Se oli tosi kiva Tuomas-setä (se piispa siis)!” Ja on ollut leikeissä kunnon juonet, kaikki duploeläimetkin ovat jo päätyneet naimisiin monen myrskyn ja seikkailun jälkimainingeissa!

Seuraavaksi lähdemme koko viiden eskarin joukolla Swakopmundiin Lähetysseuran rantataloon (vai Namibian kirkon vai entisen suomikoulun vai kenen lienee?) viettämään ”perhe-elämää” eli rantalomaa. Jiihaa, Atlantti kutsuu! Ja niin kutsuu myös sauna, hiekkadyyneillä laskeminen, merenrantakävelyt, aalloissa juoksentelu, oikeasti viileä meri-ilmasto, ravintolaillalliset, ehkä hyljeretki ja mitähän muuta kaikkea. Kuulumisiin siis Swakopmundin ja Swazimaan välisenä aikana Windhoekista jälleen (ke-pe ensi viikolla)!

Keskustelunaiheita koululaisilta ja Ambomaa-ajatuksia

9.11.2009
Keskustelunaiheita
Viime aikoina, esimerkiksi viime ma-to koululaitospastorin matkassa opiskelijoita tapaamassa lukuisilla eri yläaste-lukioilla ja niiden asuntoloissa, on tullut keskusteltua jos ja vaikka mistä. myös taksimatkat ovat olleet antoisia keskustelutilaisuuksia: ). Tässä hieman aiheita:

-uudestisyntyminen, luterilaisuus ja eri uskonnot Suomessa ja Namibiassa (taksissa kahdesti uudestisyntymisestä peräti!)
-perinneruoat ja -juomat Suomessa ja Namibiassa
-koulutusjärjestelmät
-poliiittiset puolueet, presidentit (osa yläastelaisista oli aloittanut koulunsa Martti Ahtisaari Primary Schoolissa Katuturassa!)
-kosimiskäytännöt, hääkäytännöt, polttarit eli kitchen party (täällä sanotaan morsiamelle et mennään jonkun puolitutun vauvajuhliin, lahjat mukana, mennäänkin jonnekin kokkailemaan ja lahjat ovatkin morsiamelle. näin polttarit siis hienosti valmistavat tulevaa vaimoa avioliittoon, tie miehen sydämeenhän käy tunnetusti myös vatsan kautta. vielä kun samanlainen tapa ois sulhasillakin, koska sanontahan on varsin toimivaksi testattu toisinkin päin, kokemusta on, hih! idea on muuten musta aivan mainio ja lyö laudalta jotkut suomalaiset ”nolataan ja juotetaan tuleva morsian humalaan - polttarijuhlat”)
-mitä kieliä ja heimoja on Suomessa
-lukioikäisten raskaudet Suomessa ja onko siitä rangaistuksia(täällähän erotetaan koulusta kunnes vauva vuoden ikäinen, myös jos isä saadaan tietää, hänetkin erotetaan)
-aborttimahdollisuudet Suomessa
-pakollinen asevelvollisuus (Namibiassa palkka-armeija, naisetkin voi hakea)
-suomalainen rippikoulu
-talviurheilulajit
-suomalainen luonto&eläimet&myrkkykäärmeet Suomessa vrt. Namibiassa
-luonnonkatastrofit Suomessa
-suomalainen joulu
-erityisluokat ja erityisammattikoulutus Namibiassa (oltiin tutustumassa tosi kiinnostavaan tyttöjen erityiskouluun, jossa voi opiskella yläaste- ja lukioluokkia ja lastenhoitajaksi/kampaajaksi/sihteeriksi, opettajasta hehkui hänen motivaationsa työtään kohtaan ja hänen kohtaamisiaan näiden ”slow learners” -tyttöjen kanssa oli upea katsoa. hänen taustansa oli, että oli opiskellut 6-12-luokat ko.koulussa, alkoholistiäidin lastenkotilapsi, ja hän oli saanut oppimisvaikeuksistaan huolimatta eväät päästä yliopistoon ja opiskella kasvatustieteen kandiksi! täällähän lukihäiriöiset ja muut joilla on lieviäkin ongelmia tippuu usein kelkasta ja jää luokalle, kun luokkakoot ovat niin suuret, näitä tyttöjä ja heidän itsevarmuuttaan koulussa tuetaan, ja osa pystyy palaamaan tavalliseen luokkaan n.15 hengen erityisluokasta.)

Aina en ole osannut vastata! Myös olin valvomassa rippikoulukoetta, se oli todella vaikea. Piti opiskella läpi koemateriaali, että osasin luetella Nooan poikien nimet, Eedenin joenhaarat ja mitähän kaikkea. täällä on rippikoulu-uudistuksen tarpeen kartoitus Namibian kirkossa meneillään (lähettejä mukana hommassa), että jospa rippikoulu täälläkin voisi sisältää tietopuolen lisäksi oman elämän, arvojen pohdintaa ja uskonelämänhoitamista. suomalainen usko-elämä-rukous -toimintaperiaate on loistava esimerkki siitä, miten tosiaan ei tarvitse pelkkään kristinuskon tiedonpänttäyspuoleen keskittyä. Nuoret kuitenkin pitävät rippikoulustaan ja kokevat sen merkitykselliseksi.

Kaiken tämän varsin monipuolisen ja ammatillisestikin kehittävän keskustelun ohella olen koittanut valloittaa Windhoekia minkä olen ehtinyt, mm. kansallismuseossa ja taidenäyttelyssä ja lukuisissa käsityökaupoissa Oli hieno AIDS-aiheinen oivaltava taidenäyttely muuten! homma jatkuu, alkaa vaan olla Windhoekin päivät vähissä!


Lisäksi olin pe-su sivistäytymässä Ambomaalla akselilla Oniipa-Ondangwa-Olukonda, missä suomalaista lähetystyötä on aloitettu 150 v sitten. Kävin Martti Rautasen kotona, joka on nykyään museo, sekä perinteisessä asuinyhteisössä (kuului museoon) ja Olukondan vanhassa kirkossa muun muassa. Extreme-matkoja jo 150 vuotta, on Suomen Lähetysseura mainostanut nyt juhlavuotenaan, mikä on aika hyvä ilmaisu. Joo-o, tosiaan, tämä tuli eläväksi Rautasen museossa ja heidän perheenjäsentensä haudoilla. Herättää monenlaisia tunteita, heidänkin 9 lapsestaan 3 selvisi aikuiseksi silloisella tietämyksellä paikallisista taudeista ja ilman rokotuksia. Se on tosiaan ihmeteltävä elämäntyö vailla vertaa. Kun se on meidän mittapuulla yhä vähän extremeä sinne matkata, niin mitä se oli silloin, ei voi edes kuvitella. Meille kun riittää jännitykseksi se kun kaasu ja sähkö loppuivat yhtaikaa ja oltiin saunassa, uima-altaassa ja illallisella kynttilöiden ja taskulamppujen kera illalla ja kerrottiin toinen toisillemme niitä kivoja ja vähemmän kivoja tositarinoita skorpioneista, hämähäkeistä, käärmeistä, varkaista, malariasta ja muista lievemmistä sairauksista, kulttuurieroista jne.

Olisinpa saanut viipyä siellä maaseudun rauhassa pidempään, kyllä maalla on mukavaa ja siellä on oikea afrikkalainen meininki! Oli myös upeaa kyläillä paikan päällä okumona (.fi) -silmälasienkierrätysprojektissa(Suomesta Namibiaan) pari suomalaista kouluttaa paikallisia optikkotaidoissa, tekee näöntarkastuksia kirkon sairaalassa jne. Kannattaa tutustua nettisivuihin jos kiinnostus heräsi, tulevat joulu-helmikuuksi kiertämään mm. keski-Suomen seurakuntiin ja kertomaan työstä! Myös talokaverimme, suomalaisia opiskelijoita, olivat ihania ja vietimme antoisia hetkiä yhdessä. Kuulimme heiltä ympäristö- ja kierrätysasioihin liittyvästä tutkimustyöstään ja tapaamme varmaan myöhemmin Windhoekissakin!

Matkan eläinsaldo tähän loppuun:
-pahkasikoja
-paviaaneja
-gekkoja
-hämähäkkejä
-aaseja
-vuohia
-lampaita
-lehmiä
-hevosia

Seuraavaksi varmaankin raportoin ensi viikolla rannikkoseudun elämyksistä (siellä pe-ti, kunhan ensin 4 päivän työviikko tehdään mm. ihanien Nkurenkurun ohjaajaperheen lasten hoitamisen parissa pihapiirissämme!)

Kaikenmoista kaunista

Kaikenmoista kaunista
Ma 2.11.2009
Olin eilen toisen harjoittelijatytön kanssa kombibussiretkellä Rehobothissa, joka on noin 90 kilometrin päässä Windhoekista. Pienehkö kaupunki, josta emme juuri mitään etukäteen tienneet - paitsi että siellä on jossain nätti järvi, jonne emme eilen menneet, koska se olisi ollut mennen tullen yli 10 kilometrin taksimatkan takana. Sen sijaan päädyimme Reho-spa:han, joka oli siis ulkoilualue, jossa sai grillailla, viettää piknikiä, ostaa pehmistä kioskilta (nam!) ja uida uima-altaassa. Hygieniataso oli vähän eri kuin Windhoekin kunnallisten maauimaloiden eli Olympian ja Katuturan. Uimme kuitenkin urheasti! Piknikeväänä oli tonnikalasalaattia, joista annoimme pohjat parille nälkäänsä valittavalle pojalle (joilla kuitenkin oli ollut varaa maksaa noin euron sisäänpääsymaksu), ”teacher, teacher, madam, madam, I am very hungry” - ruinaus jatkui silmien tapittaessa meihin sinnikkäästi.

Kaunista Rehobothissa oli paikalliset ihmiset: joskus muinoin tuolla on asunut paljon valkoisia (miehiä), jotka ovat naineet mustia (naisia) ja lopputulos on sukupolvien päähän saakka kaunis geeniyhdistelmä, esimerkiksi hiusten osalta: afrotukka ja meikäläinen suora kun yhdistyvät niin sekoitus on sellainen vaaleampi tai tummempi pitkä, kiharainen tukka. Lapset varsinkin olivat jälleen niin suloisia, ja lisäksi en tuntenut pahasti eroavani joukosta ulkonäöltäni (olimme ainoat ns. vitivalkoiset). Valkoisten määrä Windhoekissa on hämmentävän suuri ja ihmetystä usein lisää se, ettei äidinkielenä heillä olekaan englanti vaan afrikaans, joka muistuttaa saksaa. Eilen hämmästyin kombissa kun joku sanoi Tchyys (en tiedä miten kirjoitetaan), että mitähän ihmettä, tiedän tuon sanan tarkoittavan heippa, mutta mitä kieltä on? Kunnes välähti, itävallansaksaksi sama! Joten voin esimerkiksi taksista hypätessäni sanoa yhtä hyvin thank you bye, danke schön tchyys , tangi unene tai mbandu gendeni po nawa ja aina tulen ymmärretyksi, taksikuskeilla on monta työkieltä Joten heitetääs taas roskakoriin kaikki kielelliset ja ulkonäölliset stereotypiat: on olemassa paljon vitivalkoisia ja puolivaaleita namibialaisia, ja myös mustia suomalaisia. Musta naiskauneus yhdistettynä värikkääseen tyylipukeutumiseen pistää minut ihailemaan täällä kanssakulkijoita. Paljon kauniita erinäköisiä ihmisiä!

Kaunista eilen oli myös kun harjoittelijakaverini vei minut erääseen kirkkosaliin, joka sijaitsee Windhoekin korkeimman rakennuksen kerroksessa 14 - mikä maisema! Korkean paikan kammo meinasi iskeä muutamaksi toviksi isoa ikkunaa lähestyessäni. Olin myös perusluterilaisessa messussa, johon olisin ehkä kuten toisinaan suomalaisissakin perusluterilaisissa jumiksissa, kaivannut vähän lisää osallistumisen mahdollisuuksia ja hivenen vauhdikkaampaa meininkiä. Kaunista ovat myös apinat, lehmät, aasit, linnut ja etenkin kutojalintujen pesät kun huristelimme kovaa kyytiä kombilla. Kutojanlinnunpesät ovat pyöreitä heinäkasoja pyöreällä ”oviaukolla” varustettuna ja niitä on samassa puussa yleensä valtava määrä, jolloin syntyy hupaisa kerrostalomainen vaikutelma.

Tänään olen hoidellut keskustassa asioita (mikä nyt ehkä on vähemmän kaunista mutta toisinaan tarpeellista). On muuten huvittavaa miten joulun lähestyminen näkyy jo lähes joka kaupassa täällä (entä Suomessa?) ja se näkyy niin länsimaisen näköisenä, että ällöttää lähes: pitääkö niitä joulupukkeja ja lumiukkoja tunkea ympäri helteistä Afrikkaa häh? Löysin asioimisten jälkeen tänään ison, hienon puiston parlamenttitalon luota ja samoilin siellä kukkaloistoa katsellen monta tovia. Siellä oli paljon läheisten koulujen opiskelijoita piknikillä ja lukemassa hyppärillä. Gekkoset vilisti ja linnut visersi, ja tein havainnon, että paikalliset musta-oranssit ja keltapilkulliset gekot voivat tipauttaa hännänpäänsä kuten sisiliskot (se oli jo tynkähäntä, en ollut eläinrääkkääjä). Parasta olivat luonnonkauneuden ohella sadettajat, joiden alta on hyvä hypellä ja vilvoittua vesipisaroista.

Iltapäivällä alkoi uuden työviikon uudet kuviot, olin koulupastori Tylväksen ja toisen harjoittelijapojan (en kämppikseni) kanssa Unamissa eli University of Namibia:ssa ja sain Elina-nimiseltä (Namibiassa on paljon Elinoita, myös Elviin, Rauhaan ja Kainoon tutustuin tänään! Rauha ja Kaino hymyilivät makeasti kuullessaan nimiensä merkitykset.) ekan vuoden lääketieteen opiskelijalta kattavan kierroksen ympäri kampusta, joka oli todella iso! Kirjasto oli kuin Helsingin yliopistokirjasto, kouluasuntola hyvää tasoa, luentosalit isompia kuin DIAK:n auditoria… Kissanpentuja vilisti alueella myöskin. Yliopistoretken jälkeen jatkoimme erään yläaste-lukion komiteakokoukseen, mikä tarkoittaa, että halukkaat oppilaat luokilta 8-12 ovat voineet hakea esim. sihteerin, puheenjohtajan, musiikkivastaavan jne. tehtäviin ja sitten he suunnittelevat koulupastorin kanssa koululla kaikenlaista, esimerkiksi nyt suunnitelmissa pitää rukoushetki ennen koeviikkoja kaikille halukkaille koululla (musta tuollaista ideaa olisi ihan hauska soveltaa Suomessakin!) Koeviikot lukukausien lopussa ovat iso juttu oppilaille täällä, koska koulutus on tärkeää ja monesti myös kallista, joten usein vanhemmillekin on näytettävä, että kannattaa panostaa juuri minun opiskeluihini ja että pisteeni riittävät jatko-opiskeluihin…

Kokouksessa oli tänään joukko 15-17-vuotiaita tyttöjä, jotka olivat kovin kiinnostuneita kyselemään esimerkiksi suomalaisista jumalanpalveluksista ja avioliittokäytännöistä. Esimerkiksi vakiokysymys kihloihin menemisestä, että kysytäänkö ensin vanhemmilta lupaa kihlautumiseen Suomessa, herätti keskustelua. Yritin selittää, että seurustelukulttuurimme on sellainen, että kyllä ne vanhemmat jo yleensä kihlautuessa tuntevat sen kumppanin niin hyvin, että ovat jo mielipiteensä ilmaisseet. Sanoin myös, että en ole kertaakaan kuullut, että kenenkään tuttuni vanhemmat olisivat kovin vastahankaan olleet (johon lisäsi toinen opiskelija, että vaikka olisikin, niin kyllä se pari varmaan silti naimisiin Suomessa menisi). Hääjuhlaruoat kiinnostivat myös kovasti. Yhdessä rukoilemisen tapa täällä kokoontumisten alussa ja lopussa on myös mielestäni kaunis ja mieltä lämmittävä. Kyseisen koulun pihalla oli kaunis hyötypuutarha ja parin sian aitaus agriculture -oppiaineeseen liittyen, se oli minusta hienoa! Tämänviikkoinen ohjaajamme koulupastori Tylväs Haitula on todella ihana persoona, hänestä tulee harkkarikollegoideni haastattelu ilmestymään toivottavasti joulun alla jossakin SLS:n julkaisussa.

Viimeinen Namibiankuukausi on käynnistynyt. Laskeskelin juuri, että mitä kummaa, minulla on enää noin tusina työpäivää täällä! Marraskuu on matkustelukuu: pe-su 6-8.11 Oniipassa Ambomaalla, pe-ti 13-17.11 harjoittelijaviisikolla Swakopmundissa rantalomalla ja hiekkadyyneillä ja la-la 21.-28.11 Swazimaassa - kolminkertaisesti kauniita matkakohteita jee! Ensi viikolla Swakopiin lähtiessä alkaa olla tosissaan suomenlähtölaskenta -fiilis, sillä tyhjennän kotoisan huoneeni ja palaan tänne enää 4 yöksi ennen Swazimaata ja kahdeksi yöksi Swazimaan jälkeen! Käsittämätöntä tää ajan kulu nyt kyllä! Lopuksi pahoittelut, että säätämismotivaationi kuvien nettiin saamiseksi on ollut niin olematon (se on nimittäin aika monivaiheista säätämistä) joten kaikesta kauniista olette joutuneet toistaiseksi tyytymään kirjallisiin selostuksiin, koitan saada vielä tapani parannettua! Kaunista alkanutta viikkoa!

vapaaviikonloppua viettämässä windhoekissa

Kuntoni kohenee ja oon ryhtynyt peräti hieman urheilulliseksi. En enää yski niin paljon, ja nuhakin alkaa vähitellen taittua näillä näkymin, jes. Ehkä se kolmas ja pahin yskänlääke sittenkin olikin tehokkain, eikä tuo teoria ole vain lasten (ja aikuisten)tsemppaamista lääkkeidensyöntiin? Eilen ja tänään olen ollut uimassa ja lisäksi eilen auringon laskiessa iltakävelylläkin. Kaunista seutua tämä meidän asuinalue eros, aika rikasta ympäristöä: kaikilla muurit, sähköaidat, vahtikoirat ja g4s-vartiofirman logot portinpielessä. kävelin ihan kaupungin laidalla siis, näkymät olivat paikoitellen tosi kivat kukkuloille ja laaksoihin tosi kauaskin.

eilen testasin katuturan kunnallisen uima-altaan (kuten helsingin kaupungin uimastadion) ja pohdin, lienenköhän ainoa valkoinen asiakas, koska katuturassa ei valkoisia asustele. arvaukseni piti paikkansa, mutta olinkin myös ainoa asiakas, koska paikkaa oltiin juuri sulkemassa yleisöltä pian alkavan uimakilpailun vuoksi mutta mun sallittiin uida vähän aikaa, kyllä hymyllä ja muutamalla oshiwambon sanalla saa täällä valkoisena mitääntietämättömänä vapaaehtoistyöntekijänä useimmiten helposti ihmiset puolelleen. paluumatka uimasta taksilla oli jännittävä, kiersin kaupunkia noin tunnin, rupattelin mukavia vähintään puolen tusinan vaihtuvan kanssataksimatkaajan kanssa ja kuskilla meni suht monta kertaa kollegoihinsa liikenneruuhkissa hermo, töötti tuuttaili tunteella ja pää oli ulkona ikkunasta kuskin solvatessa kanssa-autoilijoita ties millä kielillä ja ilmauksilla. tänpäiväisellä uimastadion-matkalla puolestaan kuskini pysäytti huoltoasemalle ja ymmärsin, että tankattaisiinn, mutta hänpä hakikin kastelukannun ja alkoi kastella ylikuumaa, höyryävää moottoriaan, mä kurkin etupenkiltä minkä etupellin alta raosta näin. olipa uusi tapaus tuollainenkin operaatio! autoista puheen ollen, ens pe-su matkaan 1-2 muun harkkarin kanssa ambomaalle 6-7 tunnin ajomatkan päähän oniipaan (sinne Martti Rautasen ja muiden ekojen suomalaistyöntekijöiden klassisille kotikulmille) vakitaksikuskimme ystävän kombibussissa. sitä seuraavan viikonlopun swakopmund-matkaan koitetaan saada vuokra-autoa järkättyä (en ole lupautunut ajamaan, pojat tai joku rohkeampi ylipäätään hoitakoot sen puolen vasemmanpuoleisesti...)kun kirkon autojen lainaaminen ei näyttänyt sujuvan.

Tämänpäiväinenkin olympia-niminen uima-allas oli kiva paikka, pidettii piknikiä, paahdettiin vaaleata nahkaamme ja pulahdeltiin vilvoittavaan veteen. päälle pizzeriaan:)ja suklaa-/toffeetehdasputiikkiin, oli silmän- ja suunruokaa ne luomukset:) ruokapuoli on ollut hyvin tänään hoidossa, aamupäivästä oltiin käymässä ja auttelemassa päiväkodin myyjäisissä, olin mukana tekemässä jättisaavillisen perunasalaattia (vakinamibialaista juhlamuonaa, mut ilman suolakurkkuja ja omenoita, sekavihanneksilla ja majoneesia säästelemättä). Päiväkotityörupeama on näin saatu hyvissä merkeissä päätökseen. Lapset olivat eilen innoissaan ja onnessaan kissanaamareiden askartelusta. Vielä töiden jälkeenkin oli aivot ihan kissa-koira-ideointivaihteella koiraa uidessa, kun koko viikon oli pohtinut kaikkia tietämiään leikkejä, loruja, lauluja, askarteluja ja tietoiskuja kissoista ja koirista. BINGO-kissalaulu ja Namibian kansallislaulu, jonka lapset tunteella aina aamuhartaudessa kajauttavat ja minä messissä, soivat iltakävelyllä kilvan päässä. Meidän työpanosta päiväkodeissa kiiteltiin ja yhteistyö tuntui hyödylliseltä ja hedelmälliseltä. Jos joku etsii itselleen/työyhteisölleen/muulle porukalle kummikohdetta, niin Lähetysseuran kautta Windhoekin kummipäiväkodit Katuturassa on oikein varteenotettava vaihtoehto, jossa on tuki tarpeen ja tärkeää toimintaa.

Huomenna aamulla ajattelin mennä enkunkieliseen (toista kertaa koko namibianaikana!) messuun, jotta ymmärrän hieman enemmän mitä tapahtuu. ymmärtääkseni pyhäinpäivä näkyy täälläkin kirkkovuodessa. muuten en ole oikein päässyt pyhäinpäivän tunnelmaan, ajatuksissa on ollut kyllä kaunis keravan hautausmaan kynttilämeri. halloweenin en ole kaupungilla huomannut näkyvän. Kirkon jälkeen suunnitelma ois tehdä tyttöseurassa päiväretki Rehobothiin kombibussilla, saas nähdä millainen paikka se on (tiedän vain että siellä on järvi, jossa ohjaajani ovat olleet melomassa, katsotaan löytyykö kyseinen lätäkkö). Ma-to työpäivät tulevat alkamaan iltapäivällä kahden jälkeen ja päättyvät illalla 18-20, kiertelemme siis yläasteilla ja lukioissa oppilaitospastorin matkassa, suht rentoa siis, voisi alkaa aamuisin kiertää kauppoja, museoita ja muita mestoja. hyvää viikonloppua ja tsemppiä marraskuuhun sinne!

Työn touhussa ja intoillessa

To 28.10 Työn touhussa ja intoillessa

Nyt parannuttuani olen ollut innoissani aika lailla kaikesta taas ympärilläni olevasta, työtkin maistuvat ja sosiaalista elämääkin on peräti. Tänään tuntimme kädenjälki-kissojen ja -koirien ääressä meni hyvissä merkeissä, lapset tykkäsivät kyseisestä askartelusta niin, että osa teki useita eläimiä ja saimme niillä täytettyä ilmoitustaulun iloisen värikkääksi vastaanottamaan ryhmän omaa opettajaa maanantaina takaisin koulutuksesta töihin. Huomiseksi valmistelin kissanaamareita. Erityinen ilonaihe oli, ettei tarvinnut hermostua ja suuttua kertaakaan. Mua tuntevat tietää, että vaatii aika paljon, ennen kuin suutun töissäni lapsille (tai oikeastaan muutoinkaan). Viime ja tällä viikolla on mennyt hermo pahasti useita kertoja, se kertoo jotakin tuosta todellisuudesta kun lapsiryhmät ovat niin tolkuttoman kokoisia että kaikki mitä yrittää menee helposti ihan säädöksi… Huomenna saa nähdä millainen ihmetys ystäväni matkaan antamat muumipurkat tulevat olemaan.

Aamulla tänään katselin keinumista ja kiipeilytelinemeininkejä, koko ajan toistakymmentä lasta huusi ”Teacher look my style!” ja kehuin minkä suinkin kerkesin. Mun nimi opitaan tääl suht helposti, mutta välillä olen Sandra, Sara ja Susanna ja Saana. Eilen kävi mielenkiintoinen tapaus pihalla. Huomasin, että yhden 6-v. tytön selkään oli ilmestynyt pieni poikavauva ja menin kyselemään, lähettikö äiti pikkuveljen hänen mukaansa esikouluun tänään. Sain selville vauvan nimen, mutten veljeyttä. Seurasin tyttöjä päiväkodin takapihalle ja siellä oli peltimaja. Ensimmäinen ajatukseni tyttöjen avatessa ovea sinne oli, että onko täällä peräti näin hieno leikkimökki. Sitten nolotti kun sisustuksesta tajusin sen jonkun kodiksi. Autoin tyttöjä irrottamaan vauvan selkärepusta ja pian tulikin jo vauvan äiti, talon asukas siis, paikalle: hän oli käynyt lainaamassa päiväkodin suihkua. Täällä kuusivuotiaat katsotaan jo hyviksi lastenvahdeiksi iältään.

Iltapäivällä sitten vielä retkeilin Hoosiannan päiväkodin tiloihin samaan 10-15-vuotiaiden raamatturyhmään, jossa olin eilen. Siellä täyttä päätä koristeltiin paikkoja lauantain päiväkodin varainhankintamyyjäisiä varten. Vedin kerhotunnin lapsille, kerroin tarinan ja opetin englanniksi ”Milloinkaan en käänny mä pois” -laululeikin, leikimme liturgisilla väreillä hedelmäsalaatti-leikkiä ja sen jälkeen rikkinäinen faxi -leikkiä alttarilta löytyvillä asioilla ja päätimme sisaruspiiriin ja Isä meidän -rukoukseen. Oli mukavaa, mutta rikkinäisen faxin säännöt oli haastavaa saada kerralla englanniksi yli 60 varkkarin päähän, varsinkin kun he olivat piirustuspaperin näkemisestä niin innoissaan, että kaikki olisivat jonon ensimmäisen sijaan sännänneet piirtämään… Sama homma maalareita valmistaessani, vaikka lapset olivat juuri tunnilla kissoja ja koiria leikanneet ja värittäneet, jokainen liikenevä paperisilpunpalakin meni kuin kuumille kiville.

Mielenkiinnolla olen seurannut tänään myös miten tyttöjen perinnesuosikki kotileikki säilyy suht samanlaisena maasta riippumatta, lähinnä vauvojen kantotyylit vaihtuvat ja tietenkin se, mitä ruokaa leikissä valmistetaan. Täällä jos nostaa lapsen syliin, hän hyppää reppuselän tai sylin sijasta kylkeen kiinni, niin että kiertää toisen jalan vatsan ja toisen jalan selän ympäri toiselle kyljelle ja hyvin keikkuu kyydissä lonkkaluun päällä (ensimmäinen lapsi, jonka seurassa tämän kantotyylin opin, oli pienenä paikallisten hoidossa ollut suomalaistyttö.) On muuten mielenkiintoista seurata mitä asioita eri-ikäiset sekä Suomessa että Namibiassa asuneet vertailevat, lapsille tärkeää on muun muassa koulupäivien pituus ja sisältö, pihan ja koulunpihan vempeleiden erot, sääntöjen erot, missä kodissa oli mitäkin lemmikkejä ja niin edelleen.

Eilen oli aivan ihanaa olla kuuden harjoittelijan porukalla aidolla nepalilaisella illallisella Namibian tähtitaivaan alla puutarhapöydän ääressä. Lähiaikojen iloihin kuulunee uimispaikkojen testausta ja leffaan ja myyjäisiin ja englanninkieliseen jumikseen reissaamista. Niistä intoillessa!

valittuja sanoja

Valittuja sanoja -aiheesta kuin aiheesta

Pitkästä aikaa rauhassa blogikirjoittelun äärellä. Tästä voit valita mistä aiheesta tahdot lukea valittuja sanoja: sairaskertomus, lemmikkikartoitus, puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja, kehittävää päiväkotielämää, Etanapostia.

Sairaskertomus
Olen ollut reissussa 8 viikkoa ja meneillään on kolmas antibioottikuuri ja kolmas yskänlääke, tässä jatkumossa on vähän jo surkuhupaisia piirteitä. Tällä vastustuskyvyllä tulen varmasti sitten sairastamaan koko suomen talvenkin. Aina en ole jaksanut olla kovinkaan kärsivällinen ja hupaisia puolia etsivä tämän sairastelun kanssa. Pahin takaisku oli se, kun perjantaina sain kipeänä töihin tulleelta eskariopelta sitkeän vatsataudin. Ripuli jatkui pahana reilut 48 tuntia ja perjantai-iltana oksensin vaivalla nieleskellyt hiilitabletit saman tien. Lauantaina menin läheiseen yksityissairaalaan kaikkine vaivoineni, keuhkonikin kuvattiin röntegenissä. Reissu kesti päivystyksessä 4 tuntia ja olin siellä yksin ja säädin takaisin kolmella taksilla, kun en vielä hallitse täkäläistä kimppataksi&vakiotaksireitti-systeemiä. Kuume nousi 38,5 asteeseen siitä rasituksesta, muuten olen ollut suht kuumeeton. Tyttöharkkareidemme viikonloppumatka peruuntui, ja olisin todella ollut moisen tyttöjen kesken -virkistäytymisen tarpeessa täällä… Ma vielä lepäilin suht paljon, eilisestä lähtien on elämä alkanut voittaa ja ruoka maistua, joten yskästä ja nuhasta en tahdo valittaa, vaikka ne aikamoisen komeat ovatkin eikä loppua näy. Olen 2 viikkoa nyt Windhoekissa asunut, vähitellen pystyn ryhtyä tutkimaan kotikaupunkiani. Tänään nepalilaiselle illalliselle suomalais-nepalilaiselle harkkaritoveripariskunnallemme, jee!


Lemmikkikartoitus ja muita pieniä iloja ja suuria murheita

Kipeänä etenkin olen kotona yrittänyt löytää pieniä iloja, niihin kuuluvat mm. pihapiirin kukkien ja kasvien, auringonlaskujen ja lintujen lisäksi pihapiirimme otukset. Gekkojen väritykset on mitä mielikuvituksellisimpia! Oranssi hännästä ja päästä, keskeltä mustaa, se on hauska kun koittaa piiloutua ja jompikumpi oranssi pää vilkkuu jostain. Jonkin verran eri kokoisia hämähäkkejä ja koppakuoriaisia on sisällä vieraillut, gekot pysyttelevät ulkona. Hyttyset myös joskus inisevät korvassa, kun täällä emme nuku verkon alla, koska Windhoek ei ole malaria-aluetta (lääkitys silti Suomeen asti, koska pitää syödä jälkikäteenkin). Näin myös jonkin näätä-tyyppisen eläimen pihalla vilahtavan, oli hieno! Katukoirat ja -kissat eivät tule muuriemme sisäpuolelle. Linnut Namibiassa on tosi hienoja! Aina kipeänä en ole kuitenkaan osannut pieniin iloihin keskittyä, vaan jokukin yö pyörin hereillä. Jos ajattelee ratkaista kaikki elämän mysteerit, kai siinä koko yö meneekin… Mulle voi heti paikalla ilmoittautua jos tietää vastaukset mm. kysymyksiin mahdanko saada jostain mukavaa työtä, ryhtyisinkö kansanopisto-opiskelijaksi kevääksi, mitä mä tekisin tällä elämälläni, miten ihmiset uskaltaa mennä naimisiin ja minne suunnittelisin reissua seuraavaksi ja saisin toisen puoliskon jotenkin yhdistettyä matkaan mukaan ja miksen osaa olla suunnittelematta seuraavaa reissua ja miten selviän Suomen minuuttiaikataulujen maailmassa? Suomea, joka 5 viikon päässä odottaa, ajattelee malttamattomana rakkaiden ihmisten kannalta ja kaikkien muiden asioiden suhteen sekasortoisella mielialalla.


Puhu tuntemattomille kadulla/bussissa -kampanja

Tätä mitä mielenkiintoisinta aihetta olen viime aikoina pohtinut, mulla on ystäväni kanssa Suomessa ollut pitkään puheissa, että pitäisi perustaa tällainen kampanja, että Suomessa puhuisi tuntemattomille (voisi aloittaa siitä, että munkin kerrostalon rapussa naapurit tervehtisivät toisiaan…) edes tervehdysten verran kadulla ja julkisissa kulkuneuvoissa kohdatessa. Mutta oikeastaan tämä maailmanlaajuinen aihe ei jakaudu vain puhumaton Suomi - puheliaat eteläisemmät maat -akselilla vaan myös maaseutu-kaupunki -akseli ratkaisee. Luin Maria Kaakungan Tie jota kuljin - elämänkerran ja todella puhutteleva oli tämä kohta hänen palattuaan Namibiaan ja asuessaan ensi kertaa Windhoekissa, 15 Suomen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen : ” Pian omaksuin itsekin hoida vain omat asiasi - kapunkikulttuurin, mikä johti kiusalliseen tilanteeseen matkustaessani pohjoiseen tapaamaan sukulaisiani. Nousin Ondangwa - Oshikati minibsuuiin, kysyin kuskilta paljonko matka maksaa, ja hän ilmoitti sen olevan seitsemän randia. Maksoin ja istuuduin vapaalle paikalle. En tuntenut ketään bussissa olevaa, ja samlla unohdin, etten ollut Windhoekissa. Vähän ajan päästä kanssamatkustajat katselivat hämmästyneinä toisiaan kunnes vanhempi herrasmies kysyi minulta, kuinka saatoin olla tervehtimättä, ihan kuin en näkisi toisia ihmisiä. ”tällainen ei ole kulttuurissamme hyväksyttävää”, hän kommentoi. Pyysin anteeksi ja olin häpeissäni, olin vieraantunut omasta kulttuuristani.” Samaa voi miettiä Suomessa, ei esimerkiksi Hirvensalmen kyläkaupassa ole soveliasta asioida juttelematta lähiaikojen säistä perusteellisesti, säistä puhuminen Suomessahan ikään kuin vastaa täällä nukkumisten eli kuulumisten kyselyä, se on olennainen osa toisen tervehtimistä ja toisen huomaamista. Se on surullista, että nykypäivänä kun menet suunnilleen mihin maahan tahansa suurkaupunkiin, siellä ei tarvitse olla yhtään huomaavinaan muita ihmisiä. Toivottavasti maailman maaseutujen asukkaat eivät saa tartuntaa! Ero windhoekista helsinkiin muuttamisessa on siis pienempi huomattavasti kuin nkurenkurusta suoraan muuttaessa, mutta silti uskon, että iskee vastaan ihmisten käytös Suomessa. Täällä aina tervehtiessä kysytään kuulumiset, ja alan olla tottunut olemaan miss, madam, dear, darling ja kaikkea vastaavaa ihmisille, joiden kanssa kommunikoin. Myös ennen vanhaan - nykyaikana -akseli on maailmanlaajuisesti havaittavissa tässä ilmiössä mielestäni. Yhä luontevan kanssakäymisen lisääntymistä kaipaisin kaupunkeihin, Helsinkiin varsinkin sanoisin, ja voi muustakin puhua kuin koirista, lapsista ja säistä, jotka nekin ovat hyviä aloitusaiheita - ihan vaan olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja sanoa jotakin mukavaa. Oletteko huomanneet, kuinka jos tällaista Helsingin suunnalla tapahtuu, sanoja on lähes poikkeuksetta muualta muuttanut? Se kertonee heidän kaipuustaan tulla kohdatuksi ollessaan liikenteessä. Niin moni suomalainen myös asuu yksin, että se voi suurella todennäköisyydellä olla sen ihmisen ensimmäinen kenellekään sanoma sana koko päivänä. Suomalainen yksinäisyys on todella iso ilmiö, koitetaan jokainen huomata sitä bussissa viereen istuvaa (kukaanhan ei istu ennekuin on pakko) ja kerrostalon pihapiirissä tai bussipysäkillä vieressä olevaa ihmistä edes hymyllä ja moilla, pistetään kampanja käyntiin.




Kehittävää päiväkotielämää

Mitä sanoisit jos sinulle annettaisiin 30 kpl 4-5 vuotiasta energistä tyttöä ja poikaa, joista osa ei juuri ymmärrä englantia ja sanottaisiin, että pidä heidät luokassa oppitunnilla 90 minuuttia? Tämän dilemman parissa on mennyt pari viime päivää ja tulemaan menemään pari seuraavaakin ja viikoksi annettu aihe on Kissat ja koirat. Ja työntekijäresurssit 2 suomalaisharkkaria, jotka ei ole varsinaisia päiväkotikonkareita. Lapsethan on samanlaisia kaikkialla, mitä isompi ryhmä sitä vaikeampi keskittyä ja sanoisin että ryhmäkoko ja tunnin kesto ovat hieman pahasti ylimitoitetut. Tämähän on tietenkin vain suomalaisnäkökulma, nämä ovat Katuturan slummin parhaita päiväkoteja, ja lapsia otetaan ryhmiin monin kymmenittäin siitä syystä, että suuri joukko heistä tulee vuoden mittaan tippumaan pois rahasyystä (ei aina varaa n. 10 euron kuukausimaksuun perheillä) vuosi jakautuu kolmeen lukukauteen, ja myös väliraportit saavat jotkut vanhemmat ajattelemaan, että osaahan tuo lapsi jo kaikenlaista, eiköhän oteta se pois esikoulusta muutamaksi kuukaudeksi, menköön sitten kouluun ensi vuonna. Joka päiväkodissa esikouluvuoden saa käydä 5 orpoa, joilla ei muuten olisi siihen mitään mahista, tähän käytetään osa SLS:n Windhoekin päiväkotien kummien varoista, sitten myös ulkopelivälineisiin ja muihin esikoulukohtaisiin tarpeisiin käytetään rahaa, ja myös opettajien täydennyskoulutukseen mikä on hyvä. Opettajat joutuvat painimaan sellaisten asioiden kanssa, että saadaanko ensi kuussa palkkaa ja olisiko tässä kuussa varaa ruokkia lapsia muullakin kuin puurolla ja perjantaisin riisillä. Tämän viikon juuri tuuraamme koulutuksessa olevaa opettajaa hänen luokassaan. Kissoista ja koirista on jo piirretty kuvia yksin pienelle paperille ja ryhmänä isolle paperille maisemakuvaa jossa kissoja ja koiria ja on leikattu kissoja ja koiria lehdistä ja tänään aloitimme käsieläimiä (tarkoittaa että piirretään oma käsi ja sille sit peukaloon silmät, korvat yms ja siitä tulee eläin), jatkamme huomenna ja yritämme myös kunnianhimoisesti leikata ne niin ettei niistä tulisi pahasti raajarikkoja. Perjantaina ehkä teemme naamarit… Toivo Tirrosen päiväkoti sijaitsee Katuturan laitaseudulla ja siellä näyttää siltä kuin slummit ovat mielikuvissa, on paljon peltihökkyräkoteja, mutta lapset ovat hoidetun ja puhtaan oloisia, ja tyytyväisiä. Satuilua ja pelailua tänään on taas koitettu ja leikitty vapaasti ulkona ja oon opettanut pienen pientä leppäkerttua englanniksi kääntämänäni versiona. Toivo Tirrosessakin on ollut paljon suomalaisharkkareita, siel osataan suomeksi kajauttaa piiri pieni pyörii, heinillä härkien kaukalon, pää-olkapäät-peppu-polvet-varpaat, hämä-hämä-häkki ja mitähän kaikkea muuta. Se on suloista, mutta itse haluan opettaa englanniksi, kun koen että se on hyödyllisempää lapsille Meidän hiuksia, luomia, ihokarvoja, koruja, ihan kaikkea mahdollista ihmetellään hypistellen niin paljon kuin antaa sillittää, vetää, nyppiä ja tökkiä ja kehuja satelee, johon minä takaisin silitän noiden lettipää-prinsessojen päitä ja kerron heille, kuinka kauniita he ovat silmissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että toivoisin mustan tukan itsellenikin vielä en tiedä palaanko lettipäänä täältä vai en.
Mielestäni tämä kahden viikon katsaus päiväkotityöhön on juuri sopivan pituinen. Tänään laajennan työalaa menemällä seuraamaan kahden eskariopen 10-15-vuotiaille pitämää raamatturyhmää. ensi viikolla sitten sukelletaan yläkoulu-lukio-ikäisten maailmaan vaihteeksi ja sitten palataan 2-3-vuotiaisiin, Nkurenkurun suomalaislapsiin.lisäys: palasin juuri 10-15-vuotiaiden ryhmästä, se muistutti kuoroa, bailattiin samoja biisejä mut rukwangalin sijaan oshiwamboksi kuin nkurenkurun kirkkokuoro. siellä kerrottiin myös tarinoita. ryhmässä oli vaatimattomasti reilut 16 lasta ja nuorta, ja 2 nuorta opettajaa, Rebeka ja Sam, tosi ihana ryhmä! varhaisnuoret taitaa vaan olla mun oma ikäryhmä, osaavat & keskittyvät paremmin kuin alle kouluikäiset eikä ole nuorten kapinaa. Huomenna uudestaan ja lauantaina myyjäisiä ja konsettia sinne mahdollisesti myös seuraamaan!

ETANAposti
Jees, valittuja sanoja tähänkin: tilannekatsaus kertoo, että mulle on Suomesta lähetetty tietääkseni 6 kirjettä, joista 3 tähän mennessä löytänyt tiensä perille Nkurenkuruun tai Windhoekiin, jatkan odottelua. Mun lähettämistä 1-2 reissaa ties monetta viikkoa jossain maailmalla, toivottavasti nekin joskus perille tulevat. Ennätys on, että maaliskuussa Nkurenkurusta lähetetty posti saapui Helsinkiin elokuussa… Joten toivossa on aina hyvä elää! Olin maanantaina taas asioimassa postitoimistossa, se on aina mielenkiintoista, koneet eivät oikein toimineet ja työntekijät olivat kiireisiä ja stressaantuneita, ei muuta kuin entistä ystävällisempi vaihde päälle, sama työntekijä pyöritti kerralla kolmen asiakkaan asioita ja olin heistä yksi. hymyilin syvään huokaisten ja vitsailtiin kuinka koneillakin on maanantaina hidas käynnistyminen ja rupateltiin siitä, mitä teen Namibiassa. No, saa tuossa taas tuttavuuksia luotua eikä täälläpäin minuuttiaikataululla eletä, hoitaa sitten mitä vain asiaa. Vielä voi mulle 2,5 viikon ajan lähettää postia, 16.11 jälkeen ei sitten enää kannata koska ei enää varmasti ehdi. Kiitos tuhannesti jokaiselle mua muistaneelle, myös pitkistä ja lyhyistä maileista, facebook-viesteistä, tekstareista, puheluista jne. Ne ovat täällä suuri ilo ja arvostan niitä todella!

pikaviestiä

heips, elossa ollaan ja nyt jopa hyvissä voimissa. välissä oli meilt netti pois puoli viikkoa ja oon ollut vatsataudissa. kun ehdin lähipäivinä, lupaan kirjoitella oikein kunnolla. elämä sujuu hyvin, uutta kotikaupunkia on nyt jo voimia tutkailla ja helteistä on. 3 vikaa päiväkotipäivää edessä. 5 viikkoa kotiin, tänään 8 takana!

Rotusortoa ihmetellen

Rotusortoa ihmetellen

Alkuun heti aiheeseen kuulumaton huomautus, olen unohtanut kertoa, että mun ja T:n haastattelu tulee ulos Radio Deissä tänään torstaina 22.10 klo 16.40 Toivon Päivä -lähetyksessä (silminnäkijänä maailmalla, noin 5 min pätkä). Sen jälkeen se on pengottavissa radiokanavan nettisivujen ohjelma-arkistosta, jos kiinnostaa hui, mitähän on tullut viikko sitten ”koko Suomelle” sanottua!

Lähipäivinä on noussut mitä moninaisemmissa yhteyksissä esiin rotusorto Namibian näkökulmasta, historiassa ja nykypäivänä. Luin keittiössä jonain päivänä uutislehteä ja hämmästyin artikkelia, jonka mukaan eräs sanomalehti maksaa eri palkan samasta työstä mustille ja valkoisille. Kysyin vierastalomme työntekijältä, joka oli syömässä kanssani, uskooko hän sen olevan totta. Hän vastasi kyllä, ja että näin voi käydä vaikka mustaihoisella olisi laajempi koulutus tai työkokemus. Järjetöntä! Ei mahdu päähäni yhtään paremmin kuin se maailmanlaajuinen fakta, että naiset ei monesti saa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehet.

Seuraavaksi ohjaajamme kerran Katuturassa ajaessamme kertoi, että rotusorto ei ole ollut tässä heimojen ja kielien sulatusuunissa Windhoekissa vain ihonvärien välistä, vaan Katuturassa oli ennen omat kadut kullekin etniselle ryhmälle. Vaikka ihmiset näyttävät varsin samalta ja kielet ovat sukulaiskieliä, niin että he ymmärtävätkin toisiaan kohtalaisesti! Taksikuskimme, tuo ystävällinen Mano-tyttösen Severus-isä jatkoi tästä samasta asiasta kertomista. Kun he olivat muuttaneet Windhoekiin (vuotta en muista, mutta on siitä aikaa) häntä oli lyöty kun hän oli kulkenut väärällä kadulla. Nyt tilanne ei enää ole tämä ja Severus sanoo että se on hyvä, mutta silti eri etnisten ryhmien (damat, namarat, namat, hererot, kwnagalit, ndongat, oshiwambot, owanbot ja mitä kaikkia niitä onkaan) väliset epäluuloisuudet näkyvät silloin tällöin arkisissa yhteyksissä. Nkurenkurussa eräs kasiluokkalainen tyttö kirjoitti englannin ainekirjoituksessaan, miten asuntolassa vanhemmat, eri kieliryhmiin kuuluvat tytöt eivät kohdelleet häntä ja hänen ystäviään hänen näkökulmastaan tasapuolisesti.

Tämän kaiken jälkeen tapasin eilen tuutoropettajani hyvän ystävän, Maria -namibialaisrouvan joka on asunut Suomessa 1976-1990. Ja minne hän minut veikään: kirjanjulkistamistilaisuuteen, jossa julkaistava kirja oli nimeltään vapaasti suomentaen Rohkeuden kyyneleet - viisi äitiä, viisi tarinaa, yksi voitto. Kirjailija Ellen oli koonnut viiden naisen elämäntarinat yksiin kansiin ja kaikki tarinat kertoivat apartheid-ajasta ja mitä se toi heidän elämäänsä: vankeutta mieltään osoittaneiden veljiensä ruokkimisesta, leskeyttä, synnytyksen vankilaoloissa… Sain myös lahjaksi tuon kirjan ja samoin Marian elämänkerran (se on suomennettu, nimeltään Tie jota kuljin) jota juuri parhaillaan luen. Haimme elämänkerran hänen toimistostaan opetusministeriöstä viidennestä kerroksesta upeasta ministeriötalosta, sieltä oli järjettömän hienot näkymät myöhään illalla kaupungin valojen ylle!

Minulle selvisi eilen uusia yhteyksiä Etelä-Afrikan ja Namibian historiasta, esimerkiksi että namibialaisia rotusorron vastustajia ja itsenäisyystaistelijoita vietiin myös sinne pahamaineiselle Robben Islandille, jossa kävin Kapkaupungissa viime vuoden toukokuussa ja jossa Nelson Mandelakin on istunut. Jonkin aikaa sitten luin täällä myös Kätköpaikka -romaanin, joka vierastalon hyllystä läytyi, kautta aikojen merkittävimpiä kristillisiä bestsellereitä, kertoi eräästä hollantilaisperheestä, joka kätki ja auttoi juutalaisia natseilta maailmansota-aikana ja kuinka he itse vielä jatkoivat työtään keskitysleirilläkin. Ihan ei mahdu tähän pieneen päähän miksi ihmisiä historiassa on eroteltu - ja yhäkin erotellaan - mitä järjettömimmillä perusteilla. Mehän ollaan samaa perhettä koko maailmankylä, eikö?

PS. Jälkikirjoituksena päiväkotituokioita: päivän pieniä juhlahetkiä päiväkodin lasten seassa: otin tunnilta kuusi lasta kerrallaan opettelemaan muistipeliä ja hommahan toimi. Jopa ne muutamat, joilla epäilemme olevan ADHD tai muuta keskittymis- ym.vaikeutta keskittyivät, kun ryhmä oli sopivan pieni. He olivat niin uskomattoman innoissaan, taputtivat, hymyilivät, pomppivat paikallaan, että mua hymyilytti! Samoin tänään piirsin lasten kädenjälkiä paperille ja teimme niistä eläimiä, lapset sai kertoa näyttääkö se (peukku on pää ja muut sormet jalkoja) leijonalta, norsulta, seepralta vai miltä. Söpöjä tuli! Lähipäivinä olen myös saduttanut lapsia silloin tällöin. Ja parasta kaikesta, pari tyttöä huusi lähtiessä: Kiitos kun tulitte tänään! Se kiitos oli paikallaan, sillä todella kaikkensa antaneena sieltä kotiin saa lähteä. Päiväkoti on isoista ryhmäkoistaan, vähäisistä työntekijämääristään ja tästä haastavasta yhtälöstä huolimatta lapsille tärkeä ja maineeltaan Katuturan parhaita, kiitos siitä myös suomalaisille kummeille! Olisipa kaikilla maailman lapsilla päiväkodeissaan ja kouluissaan suomalaiset ryhmäkoot ja mahdollisuus pienryhmätoimintaan ja erityistukeen varsinkin sitä tarvitseville!

Tässä vielä hieman sadutuksen satua:
”Oli äiti ja isä. Lapsi oli leikkimässä. Oli myös koira. Koira juoksi pois. He menivät taloon sisälle ja koira oli syömässä. Tyttö sanoi, että hänellä on huono olo. Hän ei pitänyt koirista. Koira meni pois. Äiti synnytti vauvan. Vauva kasvoi isoksi. ” -Lydia, 6 vuotta, Emmanuelin päiväkodin esikouluryhmästä.

”Kerron isästäni. Isä vei minut uima-altaalle. Isä osti minulle joitakin mukavia juttuja, minun nukelleni, kuten pienen talon, ja auton. Nukkeni ajoi. Jos se auto tai nukke hajoaa, kerron isälleni, että hän ostaisi minulle uusia.” - Marianna, 6 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.

”Oli yksi tyttö ja kaksi poikaa. He menivät ottamaan kukkia, Raamatun ja koiranpennun. Sitten he menivät kirkkoon. Sitten kaksi poikaa meni kaupunkiin ja äiti ja sisko myös, he menivät ostamaan ruokaa ruoanlaittoa varten, joitakin porkkanoita, yhden omenan ja yhden tomaatin. Loppu.” -Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.

”Olipa kerran poika ja tyttö. Tyttö oli leikkimässä talon sisällä ja poika oli leikkimässä keinuilla. sitten poika teki jotakin väärää ja sanoi anteeksi. He löivät toisiaan. Sitten isä tuli ja kertoi heille, että he lähtevät nyt esikolusta kotiin. ” -poika, 5 vuotta.

”Oli yksi tyttö, yksi vauva, kaksi äitiä ja kaksi poikaa. He menivät jälleen kirkkoon. Sen jälkeen he menivät ostamaan porkkanoita. Sitten he menivät kouluun. Vauva kaatui parvekkeella. He menivät sairaalaan kaupunkiin ja toivat myös kukkia. Ja he ostivat porkkanoita, jäätelöä, keksejä, tomaatteja ja jotakin muuta ruokaa. He ostivat puun, mutta siinä ei ollut omenoita. Oli myös kissa ja koira, koira sanoi kissalle: Tule tänne, haluan sanoa sinulle jotakin.” - Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.

päiväkodissa työtä riittää

uuden elämänvaiheen alku eli aloitus harjoittelijana windhoekin päässä on hieman takkuillut ja ollut kankeaa. oon puolikipeä yhä ja edelleen, pe sain taas antibiootit jotka siis jo loppui, mut tauti senkun eteni pahemmaks (tosi tukossa ja yskin paljon ja oon väsynyt, kohta kenties päätän mennä uusiks lääkäriin) kuitenkaan kuume ei ole noussut, joten oon ollut nuo 4-tuntiset päivät töissä ja muuten koittanut lepäillä paljon. hieman olen lähiseutua kävellen ja karttaa tutkaillen (en tietty samaan aikaan, sehän ois turistilook!) tänään kävin katsoo juna-asemaa, ja totesin et täs maassa menee junia kahta reittiä pitkin, öisin molemmat, eli unohdan namibialaisen junamatkailun. minuuttiaikatauluja ei harrasteta, vaan junalle pitää tulla puoli tuntia ennen lähtöä, eli juna seisoo lähes tunnin joka asemallaan. kävin samalla liikennemuseossa, se oli ihan kiintoisaa ja oon kauppa-, posti-, puistopuolta hieman ehtinyt tutkia ja tehdä listaa mihin vois mennä tutustuu kunhan olo kohenee(kasvitieteellinen keskus, pari museoo, leffateatteri, uima-stadion...).

toisekseen nuo 4-tunnin päivät kirkon Emmanuel- päiväkodis vie voimia enemmän ku 8-tunnin päiväkotisijaisuudet suomessa esimerkiksi, meno on aika villiä, lapsia yli sata, työntekijöitä 4 ja me ja siivooja, joten melu on välillä huikeita desibelejä. kavereille kiitos kynälahjoituksista, menevät täl viikol ja ens viikol perille (annan vikana päivänä kiitoslahjaksi kumpaankin päiväkotiin) ja ne tosiaan tulevat tarpeeseen, tuolla on materiaalipulaa. ja kiitos riparilaisilleni askarrelluista muistipelikorteista, opetan peliä parhaillaan ja niistäkin korteista riittää kahteen päiväkotiin:) uusia lauluja ja loruja on opittu puolin ja toisin ja karhu nukkuu (eli lion is sleeping) on hittileikki. oon myös vähän saduttanut lapsia. aika haastavalta tuntuu arki siellä, suuri lapsimäärä ja se, että huomiota on opittu saamaan lyömällä, potkimalla jne. ja siitä poisopettaminen ja anteeksipyytämisen opettelu ja muut elämän perustaidot teettävät meillä aikuisilla kokoaikaista työtä (tuntee olevansa poliisi kun aina jonkun tekemisiin pitää puuttua ja joku itkee, mutta lapset kyllä tietävät päiväkodin säännöt kun niitä kysyy ja tietävät milloin pitää pyytää anteeksi, mutta tarvitsevat paljon ohjausta). myös tuo arkisen väkivaltaisuuden määrä tulee ilmi lasten kertomissa saduissa (ja myös se varmaan et telkkaristakin saa katsoa mitä vaan väkivaltaisuuksia), mutta päiväkotien vanhempainilloissa on myös puhuttu tuosta rankaisemispuolesta, ettei annettaisi aina lapsille sitä mallia, että asioita voi ratkaista lyömällä. voitte muistaa noita arvokasta työtä tekeviä opeja Simonia, Annaa, Raunaa, Herthaa ja Raimia rukouksissa, ja lapsia kans. ensi viikolla siis toivo tirroseeen toiseen kummipäiväkotiin, joka on pienempi ja jossa on ehkä vähemmän sekasortoista:) hurjan söpöjä nuo lapset ovat tietenkin kyllä! mukana myös yksi 6v-tyttö, jonka jalkaterät ovat kävelykelvottomat, konttaa toiminnassa mukana ja haetaan kotiin pyörätuolin kanssa, hän on varsin reipas sydämenvaltaaja!

meillä oli myös ongelmia taksikuskien tulemisen luotettavuuden kanssa, mutta nyt meitä kuljettaa yhden hymyileväisen eskaritytön isä, joka on tosi mukava, kertoilee perheestään ja elämästään matkoilla. katuturan slummikaupunginosassa on monenlaista asutusta, yllättävän hyvästä ihan peltihökkeleihin, mutta ei perinteisiä majoja.

lisäksi on ollut vaikeuksia saada auto, ja asia yhä auki, meidän tyttöharkkareiden viikonloppureissuun waterbergiin, toivotaan että se nyt järjestyy ja pääsemme matkaan virkistymään! kuulumisiin!

Vallankumouksellista:Windhoekiin voi SOITTAA googletalk-ohjelmalla!

jippii, nyt elämä hymyilee ja yhteydenpitomahikset ovat saaneet täysin uuden ulottuvuuden täällä pääkaupungissa! mulle voi soittaa netin kautta (ei siis maksa mitään teille 24/7 netin omaaville siellä, mulle maksaa prepaid-nettiaikaa noin euron puolessa tunnissa eli halpaa on!) ohjeet: tarvitset gmail-sähköpostiosoitteen, ja kuulokkeet, ja lataa googletalk -ohjelma. kun menet nettiin, kytke googletalk päälle (ihan niinkuin mese) ja jos huomaat et oon available (sannayk at gmail.com, näkyy vihreä pallo), niin kirjoita pikaviesti ja sovitaan chattaamalla soittamisesta, kytketään luurit ja suljen muut nettisivut haittaamasta. voi myös esim. tekstaril namibiannumeroon sopia milloin voisi puhella (kotona yleensä aina suomen kasin jälkeen). meillä on ohjaajamme mokkula taas lainassa, silloin kun hänellä työmatkoja, meillä ei ole kotona nettimahista, mutta nyt on ainakin joitakin päiviä. ja aikaerohan poistuu ensi sunnuntaina, kun te siellä siirrytte talviaikaan eli namibian kesäaikaan. ens la-su lähden tyttöjen roadtripille waterberg-vuorelle vaeltelemaan, katsomaan 200 m syviä solamaisemia ja krokofarmille yms:) luksusloma odottaa! tosin arkikin ihan luksusta windhoekissa: aamuisinkin lämmin suihku, sähköllä toimivat hellat ja jääkaapit, mikro, tv ja mitä kaikkea ihmeellisyyksiä (ihan turhakkeita mut kyllähän niitä silleen arvostaa oltuaan 1,5 kk ilman niitä, heh!) eipä siis muuta kuin soittelemisiin! on ihan uskomatonta kuulla läheisten ääniä tänne kauas! ps. tänään varmistettiin suomen lennot, eli oikeasti ollaan tulossa takas ti 1.12 klo 14 suomen kamaralle:) ja swazimaahan lomalentoja 21.-28.11 tutkiskelen! näin riemuisasti etenee flunssatoipilaan kotivapaapäivä:)

windhoekin elämän alkua

Pe 16.10
Maaginen puoliväli on nyt ylittymässä. Nyt väsynyt olo ollut ymmärrettävästi lähipäivinä muuttamisesta, muutoksesta, matkaamisesta, lyhyistä yöunista, flunssasta. Sain tänään lääkäristä uuden antibioottikuurin ja yskänlääkkeen, yskästäni voisi sanoa että komea yskä, kunhan vain pysyisi (eli toivottavasti ei pysy). Tänään kierrettiin ohjaajan autokyydillä nuo kolme kirkon päiväkotia/esikoulua, joita SLS tukee kummityön kautta ryhmätuella. Upeita paikkoja! Hyvät talot, lapsille sopivat tilat ja välineitä ja materiaalia löytyi ja mukavat opettajat (yksi mies, muut naisia) lapsiryhmät olivat n. 30-50 lasta, ryhmiä oli esim. 2-3vuotiaiden, 4-5 vuotiaiden ja 5-6 vuotiaiden. Opettajia on muutama per ryhmä, vaihtelevasti (tuurailevat sairastuneita paikoissa keskenään ilmeisesti). Vastaanottomme ekassa paikassa varsinkin oli sellainen et lapsijoukko juoksi autollemme, ja piiritti meidät ennen kuin olimme saaneet itseämme kunnolla ulos autostakaan, jokainen tahtoi saada pidettyä kiinni kädestä, halattua ja niin edelleen. Eli toistakymmentä lasta roikkui kiinni ja huutelivat hellouta innoissaan. Vedin heti rajan siihen että ketään en ilmaan, syliin, reppuselkään nostele (paitsi istuessani tietenkin) , tai selkäni on kipeä alle aikayksikön. Kiinnostuneella fiiliksellä tartun työhön, autamme myös SLS-kummeille Suomeen menevien kummikuulumisten (kummikohdekirje) kirjoittamisessa ohjaajiamme työkokemuksemme perusteella. Asioita hoideltiin, ja työnantajajärjestömme tarjosi hyvän ravintolalounaan jäätelöannoksen kera! osaan jo lähipostiin ja muihin tarpeellisiin paikkoihin ja huomenna ja lähitulevaisuudessa jatkuu Windhoekin kartoittaminen (pitäisi saada ensin kartta käsiinsä). La vapaa, su konfirmaatiojumalanpalvelukseen reissataan!

saavuin uuteen kotiin, kunhan tuli nahtya etoshan elaimellista menoa!

olen nyt turvaisasti muuttanut kaarmeiden seasta (mutta muuten ihanasta ja rauhaisasta) nkurenkurusta paakaupunkiin windhoekiin (varkaiden eli toisenlaisten kaarmeiden sekaan, mut mut on koulutettu hyvin suojautumaan ja toimimaan). koti on kiva! kirkon vierastalo, pihas tapaa mm. piispaa ja pappia, just tosi puhelias johannes-piispa oniipasta ja yliopiston pappi joka lupasi vieda tutustumaan yliopistoon. talossamme on 4 huonetta, 2/3 hengen eli meil voi olla 0-5 talokaveria mun ja t:n lisaks, huoneet on kivat loytyy tuulettimesta jaakaappiin kaikkea, kaks sankya, vaatekaappi ja poyta. tanaa alkupalaveerailua ohjaajien kaa ja siina sivussa meista tehtii haastattelu silminnakijana maailmallla-ohjelmaan radio deihin, pitais tulla ulos ens viikon to iltapaivalla.

reittimme kulki siis tsumebin kaupungin (kaunis, tosin oltii siel enimmaksee pimealla!) kautta ja Etoshan luonnonpuistossa reilu vuorokausi pyorittiin. ihan mieleton paikka! ymmarran mita missasin ku ei oltu ikina swazimaas yota luonnonpuistos eika edes menty auringonnousun aikaan sinne! elaimet liikkuuu eniten auringon nousun ja laskun lahella kun ei ole kuuminta. bongattiin mm. sarvikuonoja n. 5, magnusteja pari, pahkasikoja muutama, leijonia (uroksia, naaraita, pentuja) yli 15, norsuja toistakymmenta isoja ja pienia, kirahveja koko joukko (ne on niin hienoja!) apinoita, antilooppeja(varmaan viitta sorttia eri sarvipaita), hyeenoja, lintuja... miettikaa milta leijonakuningas-leffa nayttaisi livena niin olette lahella totuutta siita fiiliksesta siella, ajeltiin yli 400 km ristiin rastiin. yovyttii telttaillen ja norsut piti melua juomapaikalla. siel pystyi katsomaan juomapaikan tapahtumia aidan takaa, lammikko oli valaistu (ja huhhuh niiden valokuvaavien turistien maaraa siel illalla...)hienointa kirahvien ja norsujen lisaks tietty (olen edellamainittujen mita suurin fani) oli ke/aamun leijonienkatselu aamiainen, paikassa ei ollut ketaan muita ja leijonia oli joka puolella autoamme! leikkivia, loikoilevia, kuljeskelevia! ohjaajamme sanoi etta tilasi ne leijonat t:lle ja ne kirahvit mulle nkurenkurun harkkajakson hyvaksi paatoslahjaksi:) suosittelen kyl yon yli luonnonpuistoretkeilya kaikille joilla joskus elamassaan on moiseen mahis tarjolla!

Nkurenkurun loppumuistelot

Rajan takana retkeilystä ja ihonvärien pohdiskelusta

Teimme lauantaina päiväretken Angolaan tuosta Kavangojoen yli puukanootilla kolmen opaspojan kanssa. Kylän nimi tuossa toisella puolella on Kwangar, ja oli jännä huomata miten moni asia muuttui: moottoripyörien määrä (Nkurenkurussa ei niitä näe), portugalin kieli, osa majojen rakennustyylistä, kunnollisemmissa rakennuksissa oli myös luodinreikiä. Olin varautunut näkemään usean ramman ihmisen, Angolassa kun on saatu rauha vuonna 2002 ja maassa on yhä kytevä maamiinaongelma, mutta itse en huomannut yhtään raajarikkoa. Kävimme yhden opaspoikamme sedällä, siskolla ja vanhempien kotona, se oli mielenkiintoista. Angolassa harjoittelussa ollut ystäväni oli innoissaan portugalin kieltä muistelemassa. Kävimme katsomassa myös pientä sairaalaa ja uudehkoa koulua. Muuten palvelut ja myös tiet olivat vähissä, esimerkiksi kaupassa moni käy Nkurenkurun puolella. Näin erään 2 kk ikäisen vauvan, jolla oli uskomaton korvasta korvaan -tyyppinen hymy!

Vastaan tuli myös tosi pieni albiinovauva äitinsä sylissä. Kun katsoin heihin päin, äiti heti peitti albiinovauvansa pään huivilla, äiti-raukka on varmaankin hämillään miksi sai erilaisen lapsen. Albiinoilla ei ole todellakaan elämässään helppoa. Nkurenkurun yläaste-lukiossamme on 8-luokkalainen albiinotyttö ja ylioppilas-albiinopoika. Varsinkin tyttö kyselee ja pohtii paljon, miksi Jumala teki hänestä erinäköisen. Ennen kuin kristinusko alkoi vaikuttaa täällä, kaikki albiinoina syntyneet vietiin joelle ja jätettiin krokotiilien syötäväksi, sillä uskottiin, että pahat henget ovat aiheuttaneet ”vääränlaisen” lapsen syntymän. Samahan pätee monesti kehitysvammaisiinkin kehitysmaissa, onneksi se on vähentymässä (esim. SLS etsii juuri kummeja Nepalin kehitysvammaisille tytöille, ja jos vielä on kastiton, niin en kyllä tiedä miten voi enää huonommat lähtökohdat ihminen elämälleen saada!). Täällä on tunnettu Jaakko Kangayi choir -kuoro, joka on saanut nimensä albiinon mukaan. Tämän Jaakon pelasti kristityksi kääntynyt kavangolainen, ja Jaakosta tuli aikuisena merkittävä kirkonmies tänne Kavangolle. Albiinoiden on ymmärtääkseni vaikeampi myös löytää elämänkumppania. Eivätkä he koe meidän valkoihoistenkaan keskellä olevansa yhtään samanlaisia, sillä he ovat erilaisen vitivalkoisia ja lisäksi heillä tietenkin on heimonsa kasvonpiirteet, afrotukka ja muut ruumiinrakenteelliset ominaisuudet. Heidän pitää suojata ihoaan täällä myös megatarkkaan, mikä ei varmaankaan tunnu helpolta.

Stipendigaala ja lähtijäishässäkkää

Eilen illalla oli koulun stipendigaala, sillä lukukausi lähestyy loppuaan. Palkintoja jaettiin ainekohtaisesti kullekin luokalle, parhaasta akateemisesta esiintymistaidosta, parhaasta todistuksen yhteispistemäärästä jne. Ensin ihmettelin, eikö yksikään tyttö ole pärjännyt, mutta sitten parilta luokalta parhaimmisto koostuikin pelkästään tytöistä ja rehtori kyseli kovaan ääneen ”missä ovat kaikki pojat?”. Myös useita kummioppilaita palkittiin, muun muassa koko koulusta eniten stipendejä haalinut oli 18-vuotias kasiluokkalainen kummioppilas, joka todella osaa arvostaa opiskelemaan pääsyään, vaikkakin monta vuotta nuorempiensa seassa opiskeleekin. Aplodit ja vislaukset olivat korviavihlovaa tasoa. Toisinaan oli kyllä aistittavissa samanlaista ilmapiiriä kuin Suomessakin stipendienjaossa, kun joku sai useita stipendejä, toiset saattoivat toimia niin ettei palkinnonsaajasta tuntunut varmaankaan mukavalta, esim. ei taputettu juuri lainkaan tai pientä pilkkaa oli aistittavissa. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kateusko? Eilisiltaan kuului myös ohjaajaperheen lastenläksijäiset, jotka olivat tosi suloiset ja hauska valokuvashow Nkurenkuru-ajaltamme illan myöhäisinä tunteina meidän aikuisten kesken.

Tänään kirkossa sanoimme kiitokset ja heipat nkurenkurulaisille, minä jopa rohkaistuin lukemaan yhden raamatunjakeen rukwangaliksi Oltiin ajateltu alun perin paria lähtölaulua suomeksi ja rukwangaliksi, mutta yskä, hieman häviksissä olleet äänet jne. muuttivat sen suunnitelman (löysin lähikaupasta vicksin yskänlääkettä,joka maistuu lähes salmiakilta ja sitä litkin monesti päivässä!) Puheenvuorojemme jälkeen eräs vanha nainen nousi seisomaan paikallaan ja kiitteli, että kun meitä suomalaisia tulee tänne, heistä tuntuu aina hyvältä ja he muistavat menneiden vuosikymmenten täällä asuneet lähetit ja he edelleen toivovat että meikäläisiä tulisi heidän keskuuteensa asumaan. Meidät myös toivotettiin tervetulleiksi takaisin. Loppupäivä on siivousta (kylppäri jo selvitetty putipuhtaaksi!), Etosha-eväiden (pizzaa ja muuta gourmeeta!) kokkausta, pakkaamista (jes, tein sen jo!), Saa nähdä josko kävisi vielä vihoviimeisellä kävelyllä jokirannassa, kun ei ole kuumakaan. viime yönä ja vielä vähän aamupäivälläkin satoi kunnolla, upeaa! Kirkossa peltikatto ropisi tunnelmallisesti ja oli melkein viileä fiilis, vain 18 astetta. Kyllä se iltapäivällä noin 35 asteeseen kohosi, mutta eihän se edes ole ahdistavan kuuma nykyään haikeaa on lähteä ja vaihtaa kaunis rauhallinen maaseutu suurkapunkiin, joka ei ole niin aidon afrikkalaisen näköistäkään. Nyt tuntuu, ettei tahtoisi lähteä mihinkään Nkurenkurusta, mutta Etoshalla ja Windhoekissa varmastikin innostun taas uusista asioista. Keskiviikkona siis perille saavutaan, kuulumisiin loppuviikosta!