Dilemmoja perheaiheiden äärellä

To 12.11.2009 Dilemmoja perheaiheiden äärellä

Tänään olen ollut taas monenlaisissa töissä: aamulla teologisen seminaarin eli pappisoppilaitoksen kirjastossa apulaisena (tulin jälleen siihen tulokseen, etten ole luonteeltani niin järjestelmällinen, että kokisin kirjastoalaa omakseni, vaikkakin tämä kirjasto toimi mahtavan hienosti ja järjestäytyneesti, mutta kahvitauolla oli hyviä ihmissuhteisiin ja suomenpaluuseen liittyviä keskusteluja) sekä oppilaitostyössä, hyppäsin toisen harkkaritytön ja oppilaitospastorin matkaan naapurustoon samaan tyttöjen erityisammattikoulu-peruskoulu-yhdistelmään, jossa olin jo viime torstaina aivan innoissani. Silloinhan haastattelimme opettajaa, nyt meillä oli bible study –hetki teinien ja vanhempien suhteista, eli neljännestä käskystä. Lauloimme, rukoilimme ja pastori alusti aiheesta hieman, sen jälkeen puheenvuoro oli tytöillä ja meillä harkkareilla. Puoli tuntia meni siivillä, kun kaikki olivat niin kiinnostuneita ja innostuneita! Nuorisotyössä harvoin saa noin kiitollista yleisöä totta tosiaan! Koin haastavana sen, kun pastori kysymyksen miksi vanhemmat joskus kurittavat lapsia ja pitäisikö heidän tehdä niin, jälkeen useampi tyttö alkoi kertoa lähipiiristään karuja kertomuksia väkivallasta, hyväksikäytöstä, alkoholiongelmista ja muista perheongelmista. Kulttuurissa, jossa ruumiillinen kuritus on arkea, on kerta kaikkiaan iso dilemma, miten keskustelet aiheesta, kun oma tausta on toisenlainen ja tekisi mieli sanoa vain kerta kaikkiaan, että jokaisella on iästä riippumatta oikeus koskemattomuuteen. Missä menee ”tavallisen rankaisemisen” ja väkivallan/hyväksikäytön/muun väärän raja? Toinen pastorin kysymys oli, että näyttävätkö vanhemmat rakkautta jotenkin tytöilleen ja vastaukset olivat kyseisten tyttöjen kohdalla ihania: joskus äiti itkee kun tulen lomalle koulun asuntolasta, ja kun kysyn miksi, hän sanoo vain ”Ilon kyyneliä!”. Keskustelimme myös epäsuoremmista tavoista osoittaa rakkautta (hyvä ruoka, ujo hymy) ja mitä perhesuhteille tekee etäisyys, eli ettei nähdä välttämättä kovin usein.

Ilta oli itselleni onnistumiskokemus omassa työssä, olin ensimmäistä kertaa työntekijänä tilanteessa, jossa keskustellaan nuorten ja vanhempien suhteista. Keskustelussa tuli esille luottamus, valehtelu, anteeksipyytäminen ja –antaminen, milloin tarvitsee pyytää koko perheelle ulkopuolista apua, perheroolit (esim. isosisaren rooli), minä- ja sinä-viestintä eli syyttämisen sijaan omista tunteista tai huolesta kertominen, sekä se ajatus, ettei yleensä voi muuttaa toisia ihmisiä eikä olosuhteita mutta yleensä voi yrittää muuttaa omia asenteitaan. Kerroin jopa tositarinan, jossa minulle oli teininä sanottu ”kyllä me suhun luotetaan, muttei voida luottaa kaikkiin muihin ihmisiin” enkä ollut tajunnut moista alkuunkaan. Nyt musta on peräti tainnut tulla niinkin aikuinen, että voisin jopa kuvitella sanovani tarvittaessa vastaavaa mahdollisille omille lapsille joskus hamassa tulevaisuudessa, heh!

Eilen oltiin leffassa paikallisessa ostoskeskuksen leffateatterissa. Eri maissa on erilaista käydä niinkin tavallisessa paikassa kuin leffassa. Namibialaiseen leffaelämykseen kuului mm. ettei mainokset ja leffa alkaneet silloin kuin piti ja silti puolet yleisöä tuli myöhässä ja yhdellä pariskunnalla oli sylissä nukkuva vauva mukana! Elokuvavalinta oli My sisters keeper (menee kai Suomessakin?), josta ei tiedetty mitään etukäteen. Olipa kertakaikkiaan hyvin tehty monipuolinen elokuva varsin dilemmaisella juonella todella suuren, surullisen ja vaikean teeman ympärillä, nostan hattua leffan tekijöille ja suosittelen ehdottomasti eteenpäin!

Lisäksi viikkoon on kuulunut Nkurenkurun ohjaajaperheen lastenhoitoapua täällä kotonamme vierastalolla. Viikon parhaita keskustelunaiheita: millainen on avaruus, rakettien, lentokoneiden ja autojen nopeus, eri kielet eli esimerkiksi ”se namibian ääni” sekä paikallisen Thomas-piispan (70-luvulla opiskellut Helsingissä) kanssa suomeksi keskustelu, jonka päätteeksi 4v- ystäväni totesi: ”Hei, mennään kertomaan Tuomakselle, että tavattiin toinen Tuomas! Maailmassa on ainakin kaksi Tuomasta! Se oli tosi kiva Tuomas-setä (se piispa siis)!” Ja on ollut leikeissä kunnon juonet, kaikki duploeläimetkin ovat jo päätyneet naimisiin monen myrskyn ja seikkailun jälkimainingeissa!

Seuraavaksi lähdemme koko viiden eskarin joukolla Swakopmundiin Lähetysseuran rantataloon (vai Namibian kirkon vai entisen suomikoulun vai kenen lienee?) viettämään ”perhe-elämää” eli rantalomaa. Jiihaa, Atlantti kutsuu! Ja niin kutsuu myös sauna, hiekkadyyneillä laskeminen, merenrantakävelyt, aalloissa juoksentelu, oikeasti viileä meri-ilmasto, ravintolaillalliset, ehkä hyljeretki ja mitähän muuta kaikkea. Kuulumisiin siis Swakopmundin ja Swazimaan välisenä aikana Windhoekista jälleen (ke-pe ensi viikolla)!