viimeisia fiiliksia Namibiasta

Viimeisiä fiiliksiä Namibiasta

On kolmanneksi viimeinen Namibianpäiväni (pe 20.11. ennen Swazimaan reissua), olin aamulla liikuttavassa kansainvälisen koulun joulujuhlassa ja heidän päiväkotiryhmänsä Secret Santa -hyväntekeväisyystapahtumassa, johon oli kutsuttu vieraaksi erään lastenkodin lapset. Tonttulakit päässä hellemekoissa vesimelonia herkuttelimme, ei ihan perinteisen jouluista. Paikalla oli kyllä ihan joulupukkikin ja joulukuusi ja koristeet tunnelmaa tuomassa ja lauluesitykset olivat tietenkin mitä suloisimpia! Iltapäivällä vielä avioparityöstä kuulemaan. Eilen diakoniaprojektiin tutustuminen oli koko reissuni parhaita hetkiä. Diakonia in the city -projektia rahoitetaan sinun ja minun verorahojen siitä kuulusta ehkä joskus 0.7 prosentista, eli raha tulee ulkoministeriön kehitysyhteistyömäärärahoista Helsingin Diakonissalaitoksen yhteistyön kautta. Oli kiinnostavaa nähdä mitä vuokranantajatahoni ja entisen kouluni taustaorganisaatio on saanut alulle täällä yhdessä paikallisten kanssa. Diakonia in the city -projektilla on kaksi community village -keskusta, joissa paikalliset kokoontuvat. Projektit ovat lähteneet yhteisön omista tarpeista, kolme pääasiallisinta asiaa, joihin yhteisöt ovat tahtoneet vaikuttaa ovat HIV, orpojen ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten tilanne ja työllisyys. Siispä kokoontuu HIV-tukiryhmiä, lähes ilmaisia päiväkotiryhmiä, käsityöryhmiä, leipomoita jne. niin että yhteisö itse hoitaa ja järjestää kaiken kunhan heidät on autettu alkuun, tarjottu käsityö-, päiväkotityökurssitusta jne. tässä projektissa voimaannuttaminen ja pyrkimys auttaa tekemättä yhteisöjä jatkuvasti ulkopuolisesta avusta riippuvaiseksi ovat selvästi näkyvillä ja tuonne kannattaisi ehdottomasti laittaa harjoittelijoita hommiin (opinnäytetöitäkin saisi kiinnostavia aikaiseksi, vaikkapa järjestäisi niiden päiväkotiryhmien nuorille opetytöille koulutusta heidän tarpeistaan ja toiveistaan käsin). Olin siis todella innoissani! Tuli myös nähtyä todellista slummia, niitä kaukaisimpia Katuturan reunoja. Ja vaikka se on niin klisee, tuli taas mieleeni, että mikä siinä on kun siellä peltihökkyröiden pihoilla vaan hymyillään vaikkei toimeentulosta ja sosiaalipalveluista ja yhtään mistään ole mitään varmuutta, ja itse ei vaan osaa olla valittamatta pikkuasioista (ei Suomessa eikä aina täälläkään). Ehkä nämä ihmiset ovat oivaltaneet jotakin keskeistä: elämää ei voi hallita eikä järjestää. Ei vaikka itse ainakin niin kovasti tahtoisin. Ylempiin käsiin kaikki, koska oikeastihan ei kenelläkään ole täällä maapallolla muuta vaihtoehtoa tosissaan.

Tähän väliin lisäys sunnuntailta 29.11 swazimaan-bloggailuiden jälkeen. Jeps, ei voi järjestää ei mitä tahtoisi. Kärsivällisyysharjoituksia Johannesburgin lentokentällä, saavuin sinne Swazimaasta lauantaina puoliltapäivin ja kesti sitten sunnuntain alkuiltaan päästä Windhoekiin, Suomenmatkankin pystyy taittamaan lyhyemmässä ajassa. Koneessa oli tekninen vika, ilta jonoteltiin noin neljä tuntia, kunnes meitä vietiin hotelliin yöksi ja illalliselle Air Namibian piikkiin. Kokemus olisi ollut oikeasti tosi turhauttava ja ärsyttävä, ellei paikalle olisi osunut elävä enkeli: yksin matkaava Mauritiuksenlomalta palaava 29v. namibialaistyttö Inge, joka alkoi jutella kanssani. Oli käynyt koulunsa Nkurenkurussa, meillä oli yhteisiä tuttuja ja hän oli vieraillut Suomessakin. Lopputulos oli, että jaettiin huone, illallinen, aamiainen, kenttähengailu ja koko uuvuttava kotimatkaepisodi mun kotiportille saakka paljon juttelun ja nauramisen voimin! Tääl osataan ihailtavasti se taito, ettei kukaan hiilly asioista, joille ei kuitenkaan mitään voi. Samassa tilanteessa euroopassa olisi moni nostanut aika valitusmetakan, kun jo pelkkä pääkaupunkiseudun lähijunan pysähdys tai viivästys minuuteiksi saa aikaan sellaisen soittelutulvan että hieman huvittaa ilmiötä kuvitellessa. Joburgiin saapuessani viikko sitten olin muuten joutua kulttuurishokkiin kun passijonossa eteen osui n. 20 suomalaisturistia laumana oppaineen, huhhuh! Eiväthän kaikki suomalaiset ole hymyttömiä, valittavia, harmaisiin pukeutuneita? Tuossa ryhmässä niitä oli shokeerava määrä… Siispä loppujen lopuksi aamullakin tänään lentomme siirtyi, teknistä vikaa ei saatu korjattua, meidät oli kivasti viideltä herätetty odottamaan yli kuudeksi tunniksi jälleen turhaan kentällä. Windhoekista tuli toinen kone, se sitten vihdoin vei meidät tänne kotipuoleen. Frankfurtiin lennetään myös eri koneella kuin sillä rikkinäisellä.

Tästäpä oivasti siirryn namibianlähtö ja suomeenpaluufiiliksiin. Seuraava suunnitelmahan on siis se, ettei suunnitelmaa ole Suomeen palatessa. No, on sentään jotakin ajatuksia. Olen lähiviikkoina oivaltanut, että olen noin kolme viimeistä vuotta elämästäni (joka muuten tarkoittaa esimerkiksi yli puolet siitä ajasta, jonka olen elämässäni seurustellut…) elänyt matkaanvalmistautumis-ulkomaanjakso-suomeenpaluuprosessi-matkaanvalmistautumis…-putkessa. Se oli aika merkittävä asia tajuta. Ja huomata, että nyt on matkaväsymystäkin jo ilmassa. Kuulin joltakulta täällä, että yleinen asianlaita on, että kun on viettänyt jonkin aikaa ulkomailla ja palaa Suomeen, menee kuukausitolkulla aikaa ennen kuin ”tahdon takas/mihin seuraavaksi/pois suomesta” -olotilat alkavat haalistua ja osaa alkaa ajatella, että ehkä asettuisikin Suomeen. Seuraava suunnitelmani on näillä näkymin katsoa, kauanko aikaa mulla menee kolmen ulkomaanjaksoni jälkeen asettumisfiiliksen muodostumiseen. Pitää siis yrittää ottaa rauhallisesti, olla kärsivällinen, antaa aikaa ja armoa itselle eikä vaatia itseltä, että heti kaikki elämässä järjestykseen täydellisesti (tuo ei muuten ihan kuulosta helpolta…). Suomeen paluu tuntuu mm. ihanalta, haikealta, jännittävältä, kauhistuttavalta, aivatulta ja sekasortoiselta - ehkä siitä kehkeytyy ihan hyvä sekoitus. Hui!

Mitä jäi käteen tästä reissusta? Kaikki tavoitteeni täyttyivät yli odotusten: sain realistista kuvaa kirkon kansainvälisestä työstä, kummilapsityöstä, aikaa oman paikan ja elämän pohdintaan, monipuolista työkokemusta, joka toivottavasti auttaa minua löytämään tulevaisuudessa työpaikan kristillisyyteen ja kansainvälisyyteen liittyen Suomessa (lähetyssiheeri seurakunnassa, projektikoordinaattori järjestössä tai jotakin muuta). Maailmankatsomuksesta ja käsityksistä eri asioista on taas tullut värikkäämpiä, karisee liika mustavalkoisuus ja vaaleanpunaisuus esimerkiksi liittyen taas moniin eri työnkuviin. Työtä varten ja elämää varten jäi mieleen monia kokemuksia, ajatuksia, joita voin ilolla jakaa eteenpäin kiinnostuneille työn ja muun elämän puitteissa (mutta kyselkää itse mikä kiinnostaa, koska yritän innokkuudestani huolimatta ymmärtää, ettei kukaan aina jaksa toisten reissuista puolta päivää kuunnella ja mä oon ensisijaisesti kiinnostunut mitä sinne kuuluu). Koen oppineeni minkälaista yhteydenpitoa ja tukea lähetit/ulkomaantyöntekijät Suomesta kaipaa, toivottavasti osaan hyödyntää tätä jatkossa itse Suomessa käsin. Osan siitä, mitä käteen jäi, tajuaa vasta paljon jälkeenpäin, matkaprosessi ei pääty kotiinpaluuhetkeen. Jäin pohtimaan myös sairastelun osuutta tässä oman paikan etsimisessä. Onko se vain se hinta, jonka joudun maksamaan siitä, että henkisesti sopeudun helposti uusiin kuvioihin? Entä jos joskus olisin vaikka 2-4 vuoden työsopimuksella ulkomailla (ei näytä nyt todennäköiseltä, mutta never say never) niin olisinko lähes koko ajan siinäkin tapauksessa enemmän ja vähemmän kipeänä, vai asettuisiko tää terveydentila muutaman kuukauden jälkeen? Moni muukin asia tästä elämästä (no, oikeastaan kaikki asiat) on edelleen mysteereitä, tosin ei mun odotukseni ollutkaan, että koko tulevaisuus selkenisi kolmessa kuukaudessa. Kiitollinen oltava siitäkin, että on jatkossakin pähkinöitä pohdittavana ja rukoiltavana ja avusta, jota siihen olen saanut.

Lopuksi kiitän koko sydämestäni niitä kaikkia monia ihmisiä ja tahoja Suomessa, Namibiassa ja muissakin maissa, jotka ovat tosi monin keinoin mua muistaneet ja tukeneet tähän reissuun valmistautuessani, täällä ollessani ja etukäteen vielä kiitos lämpimästä vastaanotosta kotipuoleenkin! Kiitos myös yläkertaan, tää on ollut siunattu ja varjeltu jakso elämässäni! Erityiskiitos myös kuuluu kihlatulleni jälleen kerran kärsivällisestä odottamisesta, tyynen rauhallisesta asenteesta ja ihailtavasta tuesta unelmieni toteuttamiseen. Seuraava laulu tiivistäköön tunnelmia, opittua ja kiitollisuuttani edella mainituille ja Ylimmälle Työnantajalle, kyseessä on reissun voimabiisi yhdeltä ystäväni tekemistä kolmen matkani matka-cd:istä. Minulle kappale kertoo uskon liekistä ja mitä se voi saada aikaan Jumalan ja ihmisen välillä ja miten se voi näkyä ihmiseltä ihmiselle. (Usko, toivo, rakkaus - ihmiseltä ihmiselle oli muuten myös mut lähettäneen järjestön motto). Kiitollisella mielellä, paljon oppineena ja biisin sanojen mukaisesti yhä tavoitellen ja harjoitellen hyvää tapaa elää:

Pidä liekkis,
älä anna sitä pois
näinä päivinä meidän on hyvä pysyä lähekkäin
joten älä mene mihinkään
vaan kuuntele tää:

Maailma on niin kuin peili,
niin se heijastaa,
takaisin sun oman asenteesi aina vastaan
niin kuin huutaa niin se metsä vastaa
hyvä hyvää ja paha pahaa vastaan
Elämä ei ole peli vala ja ota vastaan
ja koita pitää huolta ettet sitä haaskaa,
kun se on kalleinta maailmassa.

Jokaisesta hetkestä sun kanssasi mä kiitän
Näistä päivistä jotka vierelläsi vietän
nää sanat ei riitä kiittämään siitä
et sä kevennät mun kivistä tietä.
mä en vaihtais, mä en vaihtais mihinkään
rakkauttasi, en sua koskaan keneenkään
täs on kaikki, en vois toivoo mitään enempää

ja liekki palaa minne ikinä mä menenkään
ja toivo elää niin kauan kuin me eletään
ja lämpöö riittää niin kauan kuin me pidetään
liekki hengissä, pistä hyvä kiertämään
me tiedetään et mitä kylvetään niin niitetään.

Me eletään itsekkyyden aikakautta
ei ihmisilo o enää ees auttaa toisiaan
jos kaipaat lähimmäisenrakkautta
niin anna sen näkyy tekojesi kautta
tää aika, tää aika ei voi hämätä mua,
ei, en aio siihen ansaan kompastua
ei oo varaa antaa inhimillisyyden unohtua
vaik sanotaan et pitäis ajaa omaa etua
mä koitan elää niin ettei tarvis katua
ja mul on aikaa antaa myöskin muille apua

jos vaan pystyy, eiks jengi tosiaankaan tajua
mitä ne tekee kun ne kävelee toistensa yli kadulla
kun ne haluu kavuta ylöspäin
välittämättä mitä alaspäin jäi
mä uskon, ettei meit oo luotu elämään näin
erillään vaan yhdessä

Maailma on peili…
Jokaisesta hetkestä sun kanssasi mä kiitän…
Maailma on peili…

Namibiaa Sannan silmin kiittää, kumartaa, kurkottaa tulevaisuuteen ja päättää namibianblogin tähän.