Rotusortoa ihmetellen

Rotusortoa ihmetellen

Alkuun heti aiheeseen kuulumaton huomautus, olen unohtanut kertoa, että mun ja T:n haastattelu tulee ulos Radio Deissä tänään torstaina 22.10 klo 16.40 Toivon Päivä -lähetyksessä (silminnäkijänä maailmalla, noin 5 min pätkä). Sen jälkeen se on pengottavissa radiokanavan nettisivujen ohjelma-arkistosta, jos kiinnostaa hui, mitähän on tullut viikko sitten ”koko Suomelle” sanottua!

Lähipäivinä on noussut mitä moninaisemmissa yhteyksissä esiin rotusorto Namibian näkökulmasta, historiassa ja nykypäivänä. Luin keittiössä jonain päivänä uutislehteä ja hämmästyin artikkelia, jonka mukaan eräs sanomalehti maksaa eri palkan samasta työstä mustille ja valkoisille. Kysyin vierastalomme työntekijältä, joka oli syömässä kanssani, uskooko hän sen olevan totta. Hän vastasi kyllä, ja että näin voi käydä vaikka mustaihoisella olisi laajempi koulutus tai työkokemus. Järjetöntä! Ei mahdu päähäni yhtään paremmin kuin se maailmanlaajuinen fakta, että naiset ei monesti saa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehet.

Seuraavaksi ohjaajamme kerran Katuturassa ajaessamme kertoi, että rotusorto ei ole ollut tässä heimojen ja kielien sulatusuunissa Windhoekissa vain ihonvärien välistä, vaan Katuturassa oli ennen omat kadut kullekin etniselle ryhmälle. Vaikka ihmiset näyttävät varsin samalta ja kielet ovat sukulaiskieliä, niin että he ymmärtävätkin toisiaan kohtalaisesti! Taksikuskimme, tuo ystävällinen Mano-tyttösen Severus-isä jatkoi tästä samasta asiasta kertomista. Kun he olivat muuttaneet Windhoekiin (vuotta en muista, mutta on siitä aikaa) häntä oli lyöty kun hän oli kulkenut väärällä kadulla. Nyt tilanne ei enää ole tämä ja Severus sanoo että se on hyvä, mutta silti eri etnisten ryhmien (damat, namarat, namat, hererot, kwnagalit, ndongat, oshiwambot, owanbot ja mitä kaikkia niitä onkaan) väliset epäluuloisuudet näkyvät silloin tällöin arkisissa yhteyksissä. Nkurenkurussa eräs kasiluokkalainen tyttö kirjoitti englannin ainekirjoituksessaan, miten asuntolassa vanhemmat, eri kieliryhmiin kuuluvat tytöt eivät kohdelleet häntä ja hänen ystäviään hänen näkökulmastaan tasapuolisesti.

Tämän kaiken jälkeen tapasin eilen tuutoropettajani hyvän ystävän, Maria -namibialaisrouvan joka on asunut Suomessa 1976-1990. Ja minne hän minut veikään: kirjanjulkistamistilaisuuteen, jossa julkaistava kirja oli nimeltään vapaasti suomentaen Rohkeuden kyyneleet - viisi äitiä, viisi tarinaa, yksi voitto. Kirjailija Ellen oli koonnut viiden naisen elämäntarinat yksiin kansiin ja kaikki tarinat kertoivat apartheid-ajasta ja mitä se toi heidän elämäänsä: vankeutta mieltään osoittaneiden veljiensä ruokkimisesta, leskeyttä, synnytyksen vankilaoloissa… Sain myös lahjaksi tuon kirjan ja samoin Marian elämänkerran (se on suomennettu, nimeltään Tie jota kuljin) jota juuri parhaillaan luen. Haimme elämänkerran hänen toimistostaan opetusministeriöstä viidennestä kerroksesta upeasta ministeriötalosta, sieltä oli järjettömän hienot näkymät myöhään illalla kaupungin valojen ylle!

Minulle selvisi eilen uusia yhteyksiä Etelä-Afrikan ja Namibian historiasta, esimerkiksi että namibialaisia rotusorron vastustajia ja itsenäisyystaistelijoita vietiin myös sinne pahamaineiselle Robben Islandille, jossa kävin Kapkaupungissa viime vuoden toukokuussa ja jossa Nelson Mandelakin on istunut. Jonkin aikaa sitten luin täällä myös Kätköpaikka -romaanin, joka vierastalon hyllystä läytyi, kautta aikojen merkittävimpiä kristillisiä bestsellereitä, kertoi eräästä hollantilaisperheestä, joka kätki ja auttoi juutalaisia natseilta maailmansota-aikana ja kuinka he itse vielä jatkoivat työtään keskitysleirilläkin. Ihan ei mahdu tähän pieneen päähän miksi ihmisiä historiassa on eroteltu - ja yhäkin erotellaan - mitä järjettömimmillä perusteilla. Mehän ollaan samaa perhettä koko maailmankylä, eikö?

PS. Jälkikirjoituksena päiväkotituokioita: päivän pieniä juhlahetkiä päiväkodin lasten seassa: otin tunnilta kuusi lasta kerrallaan opettelemaan muistipeliä ja hommahan toimi. Jopa ne muutamat, joilla epäilemme olevan ADHD tai muuta keskittymis- ym.vaikeutta keskittyivät, kun ryhmä oli sopivan pieni. He olivat niin uskomattoman innoissaan, taputtivat, hymyilivät, pomppivat paikallaan, että mua hymyilytti! Samoin tänään piirsin lasten kädenjälkiä paperille ja teimme niistä eläimiä, lapset sai kertoa näyttääkö se (peukku on pää ja muut sormet jalkoja) leijonalta, norsulta, seepralta vai miltä. Söpöjä tuli! Lähipäivinä olen myös saduttanut lapsia silloin tällöin. Ja parasta kaikesta, pari tyttöä huusi lähtiessä: Kiitos kun tulitte tänään! Se kiitos oli paikallaan, sillä todella kaikkensa antaneena sieltä kotiin saa lähteä. Päiväkoti on isoista ryhmäkoistaan, vähäisistä työntekijämääristään ja tästä haastavasta yhtälöstä huolimatta lapsille tärkeä ja maineeltaan Katuturan parhaita, kiitos siitä myös suomalaisille kummeille! Olisipa kaikilla maailman lapsilla päiväkodeissaan ja kouluissaan suomalaiset ryhmäkoot ja mahdollisuus pienryhmätoimintaan ja erityistukeen varsinkin sitä tarvitseville!

Tässä vielä hieman sadutuksen satua:
”Oli äiti ja isä. Lapsi oli leikkimässä. Oli myös koira. Koira juoksi pois. He menivät taloon sisälle ja koira oli syömässä. Tyttö sanoi, että hänellä on huono olo. Hän ei pitänyt koirista. Koira meni pois. Äiti synnytti vauvan. Vauva kasvoi isoksi. ” -Lydia, 6 vuotta, Emmanuelin päiväkodin esikouluryhmästä.

”Kerron isästäni. Isä vei minut uima-altaalle. Isä osti minulle joitakin mukavia juttuja, minun nukelleni, kuten pienen talon, ja auton. Nukkeni ajoi. Jos se auto tai nukke hajoaa, kerron isälleni, että hän ostaisi minulle uusia.” - Marianna, 6 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.

”Oli yksi tyttö ja kaksi poikaa. He menivät ottamaan kukkia, Raamatun ja koiranpennun. Sitten he menivät kirkkoon. Sitten kaksi poikaa meni kaupunkiin ja äiti ja sisko myös, he menivät ostamaan ruokaa ruoanlaittoa varten, joitakin porkkanoita, yhden omenan ja yhden tomaatin. Loppu.” -Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.

”Olipa kerran poika ja tyttö. Tyttö oli leikkimässä talon sisällä ja poika oli leikkimässä keinuilla. sitten poika teki jotakin väärää ja sanoi anteeksi. He löivät toisiaan. Sitten isä tuli ja kertoi heille, että he lähtevät nyt esikolusta kotiin. ” -poika, 5 vuotta.

”Oli yksi tyttö, yksi vauva, kaksi äitiä ja kaksi poikaa. He menivät jälleen kirkkoon. Sen jälkeen he menivät ostamaan porkkanoita. Sitten he menivät kouluun. Vauva kaatui parvekkeella. He menivät sairaalaan kaupunkiin ja toivat myös kukkia. Ja he ostivat porkkanoita, jäätelöä, keksejä, tomaatteja ja jotakin muuta ruokaa. He ostivat puun, mutta siinä ei ollut omenoita. Oli myös kissa ja koira, koira sanoi kissalle: Tule tänne, haluan sanoa sinulle jotakin.” - Rauna, 5 vuotta, Emmanuel -päiväkodin esikoululainen.