Nkurenkurun loppumuistelot

Rajan takana retkeilystä ja ihonvärien pohdiskelusta

Teimme lauantaina päiväretken Angolaan tuosta Kavangojoen yli puukanootilla kolmen opaspojan kanssa. Kylän nimi tuossa toisella puolella on Kwangar, ja oli jännä huomata miten moni asia muuttui: moottoripyörien määrä (Nkurenkurussa ei niitä näe), portugalin kieli, osa majojen rakennustyylistä, kunnollisemmissa rakennuksissa oli myös luodinreikiä. Olin varautunut näkemään usean ramman ihmisen, Angolassa kun on saatu rauha vuonna 2002 ja maassa on yhä kytevä maamiinaongelma, mutta itse en huomannut yhtään raajarikkoa. Kävimme yhden opaspoikamme sedällä, siskolla ja vanhempien kotona, se oli mielenkiintoista. Angolassa harjoittelussa ollut ystäväni oli innoissaan portugalin kieltä muistelemassa. Kävimme katsomassa myös pientä sairaalaa ja uudehkoa koulua. Muuten palvelut ja myös tiet olivat vähissä, esimerkiksi kaupassa moni käy Nkurenkurun puolella. Näin erään 2 kk ikäisen vauvan, jolla oli uskomaton korvasta korvaan -tyyppinen hymy!

Vastaan tuli myös tosi pieni albiinovauva äitinsä sylissä. Kun katsoin heihin päin, äiti heti peitti albiinovauvansa pään huivilla, äiti-raukka on varmaankin hämillään miksi sai erilaisen lapsen. Albiinoilla ei ole todellakaan elämässään helppoa. Nkurenkurun yläaste-lukiossamme on 8-luokkalainen albiinotyttö ja ylioppilas-albiinopoika. Varsinkin tyttö kyselee ja pohtii paljon, miksi Jumala teki hänestä erinäköisen. Ennen kuin kristinusko alkoi vaikuttaa täällä, kaikki albiinoina syntyneet vietiin joelle ja jätettiin krokotiilien syötäväksi, sillä uskottiin, että pahat henget ovat aiheuttaneet ”vääränlaisen” lapsen syntymän. Samahan pätee monesti kehitysvammaisiinkin kehitysmaissa, onneksi se on vähentymässä (esim. SLS etsii juuri kummeja Nepalin kehitysvammaisille tytöille, ja jos vielä on kastiton, niin en kyllä tiedä miten voi enää huonommat lähtökohdat ihminen elämälleen saada!). Täällä on tunnettu Jaakko Kangayi choir -kuoro, joka on saanut nimensä albiinon mukaan. Tämän Jaakon pelasti kristityksi kääntynyt kavangolainen, ja Jaakosta tuli aikuisena merkittävä kirkonmies tänne Kavangolle. Albiinoiden on ymmärtääkseni vaikeampi myös löytää elämänkumppania. Eivätkä he koe meidän valkoihoistenkaan keskellä olevansa yhtään samanlaisia, sillä he ovat erilaisen vitivalkoisia ja lisäksi heillä tietenkin on heimonsa kasvonpiirteet, afrotukka ja muut ruumiinrakenteelliset ominaisuudet. Heidän pitää suojata ihoaan täällä myös megatarkkaan, mikä ei varmaankaan tunnu helpolta.

Stipendigaala ja lähtijäishässäkkää

Eilen illalla oli koulun stipendigaala, sillä lukukausi lähestyy loppuaan. Palkintoja jaettiin ainekohtaisesti kullekin luokalle, parhaasta akateemisesta esiintymistaidosta, parhaasta todistuksen yhteispistemäärästä jne. Ensin ihmettelin, eikö yksikään tyttö ole pärjännyt, mutta sitten parilta luokalta parhaimmisto koostuikin pelkästään tytöistä ja rehtori kyseli kovaan ääneen ”missä ovat kaikki pojat?”. Myös useita kummioppilaita palkittiin, muun muassa koko koulusta eniten stipendejä haalinut oli 18-vuotias kasiluokkalainen kummioppilas, joka todella osaa arvostaa opiskelemaan pääsyään, vaikkakin monta vuotta nuorempiensa seassa opiskeleekin. Aplodit ja vislaukset olivat korviavihlovaa tasoa. Toisinaan oli kyllä aistittavissa samanlaista ilmapiiriä kuin Suomessakin stipendienjaossa, kun joku sai useita stipendejä, toiset saattoivat toimia niin ettei palkinnonsaajasta tuntunut varmaankaan mukavalta, esim. ei taputettu juuri lainkaan tai pientä pilkkaa oli aistittavissa. Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kateusko? Eilisiltaan kuului myös ohjaajaperheen lastenläksijäiset, jotka olivat tosi suloiset ja hauska valokuvashow Nkurenkuru-ajaltamme illan myöhäisinä tunteina meidän aikuisten kesken.

Tänään kirkossa sanoimme kiitokset ja heipat nkurenkurulaisille, minä jopa rohkaistuin lukemaan yhden raamatunjakeen rukwangaliksi Oltiin ajateltu alun perin paria lähtölaulua suomeksi ja rukwangaliksi, mutta yskä, hieman häviksissä olleet äänet jne. muuttivat sen suunnitelman (löysin lähikaupasta vicksin yskänlääkettä,joka maistuu lähes salmiakilta ja sitä litkin monesti päivässä!) Puheenvuorojemme jälkeen eräs vanha nainen nousi seisomaan paikallaan ja kiitteli, että kun meitä suomalaisia tulee tänne, heistä tuntuu aina hyvältä ja he muistavat menneiden vuosikymmenten täällä asuneet lähetit ja he edelleen toivovat että meikäläisiä tulisi heidän keskuuteensa asumaan. Meidät myös toivotettiin tervetulleiksi takaisin. Loppupäivä on siivousta (kylppäri jo selvitetty putipuhtaaksi!), Etosha-eväiden (pizzaa ja muuta gourmeeta!) kokkausta, pakkaamista (jes, tein sen jo!), Saa nähdä josko kävisi vielä vihoviimeisellä kävelyllä jokirannassa, kun ei ole kuumakaan. viime yönä ja vielä vähän aamupäivälläkin satoi kunnolla, upeaa! Kirkossa peltikatto ropisi tunnelmallisesti ja oli melkein viileä fiilis, vain 18 astetta. Kyllä se iltapäivällä noin 35 asteeseen kohosi, mutta eihän se edes ole ahdistavan kuuma nykyään haikeaa on lähteä ja vaihtaa kaunis rauhallinen maaseutu suurkapunkiin, joka ei ole niin aidon afrikkalaisen näköistäkään. Nyt tuntuu, ettei tahtoisi lähteä mihinkään Nkurenkurusta, mutta Etoshalla ja Windhoekissa varmastikin innostun taas uusista asioista. Keskiviikkona siis perille saavutaan, kuulumisiin loppuviikosta!