Työn touhussa ja intoillessa

To 28.10 Työn touhussa ja intoillessa

Nyt parannuttuani olen ollut innoissani aika lailla kaikesta taas ympärilläni olevasta, työtkin maistuvat ja sosiaalista elämääkin on peräti. Tänään tuntimme kädenjälki-kissojen ja -koirien ääressä meni hyvissä merkeissä, lapset tykkäsivät kyseisestä askartelusta niin, että osa teki useita eläimiä ja saimme niillä täytettyä ilmoitustaulun iloisen värikkääksi vastaanottamaan ryhmän omaa opettajaa maanantaina takaisin koulutuksesta töihin. Huomiseksi valmistelin kissanaamareita. Erityinen ilonaihe oli, ettei tarvinnut hermostua ja suuttua kertaakaan. Mua tuntevat tietää, että vaatii aika paljon, ennen kuin suutun töissäni lapsille (tai oikeastaan muutoinkaan). Viime ja tällä viikolla on mennyt hermo pahasti useita kertoja, se kertoo jotakin tuosta todellisuudesta kun lapsiryhmät ovat niin tolkuttoman kokoisia että kaikki mitä yrittää menee helposti ihan säädöksi… Huomenna saa nähdä millainen ihmetys ystäväni matkaan antamat muumipurkat tulevat olemaan.

Aamulla tänään katselin keinumista ja kiipeilytelinemeininkejä, koko ajan toistakymmentä lasta huusi ”Teacher look my style!” ja kehuin minkä suinkin kerkesin. Mun nimi opitaan tääl suht helposti, mutta välillä olen Sandra, Sara ja Susanna ja Saana. Eilen kävi mielenkiintoinen tapaus pihalla. Huomasin, että yhden 6-v. tytön selkään oli ilmestynyt pieni poikavauva ja menin kyselemään, lähettikö äiti pikkuveljen hänen mukaansa esikouluun tänään. Sain selville vauvan nimen, mutten veljeyttä. Seurasin tyttöjä päiväkodin takapihalle ja siellä oli peltimaja. Ensimmäinen ajatukseni tyttöjen avatessa ovea sinne oli, että onko täällä peräti näin hieno leikkimökki. Sitten nolotti kun sisustuksesta tajusin sen jonkun kodiksi. Autoin tyttöjä irrottamaan vauvan selkärepusta ja pian tulikin jo vauvan äiti, talon asukas siis, paikalle: hän oli käynyt lainaamassa päiväkodin suihkua. Täällä kuusivuotiaat katsotaan jo hyviksi lastenvahdeiksi iältään.

Iltapäivällä sitten vielä retkeilin Hoosiannan päiväkodin tiloihin samaan 10-15-vuotiaiden raamatturyhmään, jossa olin eilen. Siellä täyttä päätä koristeltiin paikkoja lauantain päiväkodin varainhankintamyyjäisiä varten. Vedin kerhotunnin lapsille, kerroin tarinan ja opetin englanniksi ”Milloinkaan en käänny mä pois” -laululeikin, leikimme liturgisilla väreillä hedelmäsalaatti-leikkiä ja sen jälkeen rikkinäinen faxi -leikkiä alttarilta löytyvillä asioilla ja päätimme sisaruspiiriin ja Isä meidän -rukoukseen. Oli mukavaa, mutta rikkinäisen faxin säännöt oli haastavaa saada kerralla englanniksi yli 60 varkkarin päähän, varsinkin kun he olivat piirustuspaperin näkemisestä niin innoissaan, että kaikki olisivat jonon ensimmäisen sijaan sännänneet piirtämään… Sama homma maalareita valmistaessani, vaikka lapset olivat juuri tunnilla kissoja ja koiria leikanneet ja värittäneet, jokainen liikenevä paperisilpunpalakin meni kuin kuumille kiville.

Mielenkiinnolla olen seurannut tänään myös miten tyttöjen perinnesuosikki kotileikki säilyy suht samanlaisena maasta riippumatta, lähinnä vauvojen kantotyylit vaihtuvat ja tietenkin se, mitä ruokaa leikissä valmistetaan. Täällä jos nostaa lapsen syliin, hän hyppää reppuselän tai sylin sijasta kylkeen kiinni, niin että kiertää toisen jalan vatsan ja toisen jalan selän ympäri toiselle kyljelle ja hyvin keikkuu kyydissä lonkkaluun päällä (ensimmäinen lapsi, jonka seurassa tämän kantotyylin opin, oli pienenä paikallisten hoidossa ollut suomalaistyttö.) On muuten mielenkiintoista seurata mitä asioita eri-ikäiset sekä Suomessa että Namibiassa asuneet vertailevat, lapsille tärkeää on muun muassa koulupäivien pituus ja sisältö, pihan ja koulunpihan vempeleiden erot, sääntöjen erot, missä kodissa oli mitäkin lemmikkejä ja niin edelleen.

Eilen oli aivan ihanaa olla kuuden harjoittelijan porukalla aidolla nepalilaisella illallisella Namibian tähtitaivaan alla puutarhapöydän ääressä. Lähiaikojen iloihin kuulunee uimispaikkojen testausta ja leffaan ja myyjäisiin ja englanninkieliseen jumikseen reissaamista. Niistä intoillessa!